
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76542 ***

language: Finnish




KORVEN RAATAJAT

Kuvaus torpparioloista


Kirj.

VILHO HAANPÄÄ





Oulussa,
Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino,
1908.




I


Tarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa
päätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle,
täyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan
nouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle
törmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän
vajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää
enemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon
apua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun
nekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan,
römeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle
kunnaalle.

Täällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan
harjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla
etempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa
niitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei
kantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin
karjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua
yleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma
vallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.

Nyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran
työskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne
konnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri,
tässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin
katsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva
oma tupa, oma lämmin liesi.

Aatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti
vailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli
aina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut
häntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja
nytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi
tätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan
turvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.

Niin. Hän oli nyt perillä.

Nyt alkoi hänelle _oma työ_. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui
olevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on
sopottanut, mietiskeli Aatu.

»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti,
torpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa
konttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa
naulaa petäjän oksista.

Aatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla
neljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt
itseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän
aina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä
harvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.

Koko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä.
Muualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja
siinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja
sitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin.
Jos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia
voimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi
tuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.

Tästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin
hänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle
ei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta
ja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt
aina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja
vahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja
riehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.

Noin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa,
eikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään
naimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi
Aatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille
ja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan
lailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi
hän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti
uudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt.
Tuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta
itselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista,
mutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota
kylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin.
— Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta
ahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden
piti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.

Kun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen
puhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli
nähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen
»raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.

»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.

»Enhän minä»... soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on
sitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja...»

»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin
sinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei
anneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut!
Nytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»

»Niinhän te... siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.'
Enhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä
ja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta
viimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»

»Vai sano se, kirottu!»

Herra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin
myrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä
hänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä
laatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu
tuumistaan.

»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta
mihinkäs sinä sen tekisit?

»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.

»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa
löytänyt?

»En. Sinne minä halusta tekisin.»

Puikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.

»No tee sinne!» äänsi hän.

»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää...»

»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin
tahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa
sarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»

»Ettäkö talvitietä myöten?»

»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!... Ja päivätöillä me kyllä
sovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»

»No! Minä otan.»

»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»

»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.

Aatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta.
Vilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja
hyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset
ihmiset nyt tekivät.

»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.

»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu
vastaukseksi luottamuksella.

»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»

»No kiititkö sinä?»

Aatu meinasi punastella.

»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»

Ja Reeta meni.

»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.

»Nauroihan tuo niin rekona ja oli niin höyli ja sanoi: ottakaa vaan
talvitietä myöten», kertoi Reeta ja oli onnellinen.

»Pane sinä nyt konttiin evästä! Minä lähden huomenna töihin.»

»Huomennako jo?»

»Huomenna», virkkoi Aatu lyhyesti ja meni varustelemaan kirvestä
itselleen.




II


Tämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt
oli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta
kantamuksestaan pääsi hän perille.

Hän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään,
väänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja
katseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina
ominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi
ammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä,
harkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa
tulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa
ammattia, _omaa_ työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella
tarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen
ja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa.
Korven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja
oli saapunut sinne.

Komeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa
pyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta
tottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun
ruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla
iskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja
tottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen
lyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset
oksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin
pureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.

Puolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja
tuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän
tervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä
menestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän
terveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret
annokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan
ruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi
aina kalan kerrallaan.

Mutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun
paraikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin
syksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.

»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään
ja hyvän päivän toivotettuaan.

»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.

»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»

»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»

Tämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän
vuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan
lausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään
seutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle.
Hän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä
ympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta
arvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään
sankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa
merkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta
nyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä
oikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten
ja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä
ja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus,
jota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman
katsomuksella oli tulevaisuus.

»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli
hirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin
jäniksen koivet.

»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen
hampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.

»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»

»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä
myöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»

Vai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja
miten pitkä vuokra-aika?»

»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä
niin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle»,
selitteli Aatu.

»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»

»Kirjojako?»

»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»

»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki
luvannut.»

»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää.
»Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet
ehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se
aina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi
häätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen
lain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut
kylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia
eli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein
hoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»

Aatu pudisti päätään.

»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua
häädettäisiin.»

»Monelle on niin käynyt.»

»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä
esiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt
Puikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä
epäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti
hän.

»Saattaa se Puikuliinikin olla _puikuliini_», lausui Eero merkitsevästi.

Mutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.

»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi
kuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»

Tämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut
semmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen.
Tyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja
alkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun
masentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella
Aatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia
ranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen
mies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi
hyvä _puikuliinein_ orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin
tuommoisia on, on myöskin _heidänlaisiakin_.

»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja
monta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani;
jos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta
kunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen
— työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän
työnsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi
minulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan.
Lyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. —
Sinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on
hallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»

Aatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään
sanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli
hänelle outoa.

»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala
varjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen
rosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan
parhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»

»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»

»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen
työntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda
mitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se
tuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle,
joka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta
kuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä
nimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»

Tämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään
keskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia
kuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita
painamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.

Tämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä,
otti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.

»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä
isännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään
summa mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.

Aatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden
painohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut
näkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään
nuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan
hän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä
työssä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan,
silmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja
tarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä
äänellä: »vai kirjat!»

Tämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut,
vaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen
tehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään
aivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti
hänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron
herättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen
hän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.

Pyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli,
tuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun
aavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»

Ja Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja
ja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo
niistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi
Aatu ja hymyili keksinnölleen.

Ennen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka
viritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen
lähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan
lähtiessään.




III


Aatu oli käynyt jo monet päivät töissä Luolakaarossa. Tuvan ja kamarin
rakennuspuut olivat jo valmiina ja saunaa oli monet hirsikerrat
salvettu. Saunan aikoi hän saada valmiiksi mitä pikimmin. Hän tarvitsi
sitä monestakin syystä jo heti. Sitä paitsi oli hänellä semmoistakin
ajatusta, että jos Reeta taipuu, niin he muuttavat ennen joulua saunaan
asumaan. Siinä asuessahan olisi hyvä valmistella tupaa asuttavaksi.
— Saunan jälkeen piti tehdä navetta, niin oli Aatu suunnitellut.
Hakasuojia tekisi hän pian heinien suojaksi — niin että kyllä asumaan
sukeutuisi, jos vaan Reeta on yhtä mieltä siinä asiassa.

Näitä ajatuksiaan ei Aatu ollut vielä puhellut vaimolleen, eikähän
heillä oikeastaan ollut tilaisuuttakaan keskustella asioistaan, mutta
nyt oli heille tuleva rauhaisa tilaisuus siihen.

He olivat nyt yhdessä matkalla työmaalleen; mies astellen edellä
kantaen kaikenmoisia työaseita, vaimo jälessä kantaen pataa ja muita
tärkeimpiä talouskaluja. Jos mies oli vanttera, oli vaimokin sitä
mukaa. Nuo käsivarret näyttivät tahtovan halkaista röijyn hihat, niin
täyteläiset olivat ne jäykkää, tervettä lihaa. Pyöreät lanteet ja
kohtalaisen täysi povi eivät puhuneet hemmotellusta kivulloisuudesta,
vaan terveydestä. Ja vaikkapa hän ei ollutkaan varsinainen kaunotar,
ei häneltä silti puuttunut sukupuolensa viehättäväisyyttä. Ja
mitäpä sillä jota kulttuuri ihminen pitää kauniina, tehtäisiin
asumattomassa korvessa. Siellä _korvessa_ tarvitaan muuta kuin
pomaataa ja käherryspihtejä, jotka »sivistysmaailmassa» palvelevat
kauneuskäsitteitä.

Nämä kaksi henkilöä muodostivat semmoisen kokonaisuuden, joille
ainoastaan harvat nerot ihmiskunnassa ymmärtävät antaa ansionsa
mukaisen arvon. Nämä ne ovat niitä, jotka ihmiskunnan laiskoille
kuhnureille valmistavat ansaitsemattoman repoollisen elämän; nämä ne
ovat niitä, jotka ovat raivanneet asumattoman maapallon asuttaviksi; ja
nämä ne ovat vihdoin niitä, jotka ovat unohdetut. Niitä, joiden hiestä
elämään on maapallolla vuosituhansia tapeltu, niitä, joiden viaton
veri on noissa tappeluissa vuotanut, niitä, _joiden_ murhaajille on
_sankarien_ nimi annettu!

Mutta nämä kaksi olivat vihdoin niitä, jotka elivät suloisessa
tietämättömyydessä kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he itse
olemisellansa tässä maailmassa aiheuttivat. Ei he tietäneet miten
halpamaiset lähimmäisensä taistelivat, rimpuilivat ja matelivat
vaikka loassa, päästäkseen jollakaan tavalla osalliseksi heidän
vaivannäöstään. Viattomina ja rehellisinä menivät he vaan
rehellisimpään työn maailmassa.

Perille päästyään ihastui Reeta ikihyväksi nähtyään miten pitkälle
miehensä oli työssä ehtinyt. Hän ei odottanutkaan vähää, mutta niin
paljoa kuin tehdyksi oli tullut, ei hän myöskään ennakolta osannut
arvata. Onnellisena hymyili hän nähdessään valmiiksi painetuita
vanteita ja lehmäin kaulaimia sekä kuivamaan halotuita astian lautoja
ja muita tarvepuita, joita miehensä ruokatunneilla oli valmistellut.

»Mitä sinä noilla kivillä aiot tehdä, äytärini?» kysyi hän mieheltään,
huomattuaan joukon paikalle tuotuja kivejä.

»Saunaan kiuvas. — Näetkös, jos sattuu lunta satamaan niin eihän
silloin enään kiviä löydä. Nostinpa siis varalta aikonaan.»

»Nytkö sinä sitten kiukaankin?»

»No mitenkäs! Missäpäs minä asuskelen kun ilmat jähtyvät. Saunahan nyt
pian joutuu ja silloin kiuvaskin tarvitaan.»

Reeta katsoi kysyvästi mieheensä, juurikuin vaatiakseen lisäselitystä.
Ja tämän huomattuaan selitti Aatu lyhimmittäin aikomuksensa.

Kaikki meni niinkuin voideltu. Aatu oli salaisesti peljännyt ettei
Reeta olisi taipuvainen kylmäksi talveksi saunaan muuttamaan. Mutta
Reetahan oikeastaan olikin aina ollut halukkaampi siihen, mikä oli
omaa. Ja totta puhuen vaimo oli tässä tapauksessa se, joka pitempään
ajatteli. — Pelkällä riemulla alkoi hän selittää että heti tänne
muutto oli välttämättömän tarpeellinen, jos nimittäin sauna ja navetta
joutuvat valmiiksi.

»Ja nehän joutuvat!» keskeytti Aatu.

»Se jouduttaa meitä vuoden», selitti vaimo. »Minä otan lehmän hoitooni
ja rehuahan sille laitoin jo kesällä, kun aion olla palveluksesta
vapaa. Keväällä tehdään ja höystetään omaa perunamaata.»

»Ja minä ostan toisen lehmän», innostui Aatukin, ja asia oli silloin
päätetty.

Toivorikkaina ja lisätyllä innolla ryhtyivät he molemmat töihin.
Ensitöikseen valmisti Aatu nuotionpäälle keitinselän, myhäellen
salaperäisesti, sillä kohta piti tulemaan Reetalle suuri yllätys.

Pyydystäessään lintuja oli hänellä ollut harvinainen onni. Kaksi metsoa
oli käynyt loukkuun ja teeri oli kuristanut itsensä niini-ansaan;
molemmat isot linnut olivat nykittyinä ja polteltuina tuolla
hakosuojustassa lieko-sammalten alla. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus
valmistella yllätystään, sillä Reeta oli mennyt sammalia keräämään
ulompaa. Juoksujalassa nouti hän padalla läheisestä löytämästään
lähteestä vettä, asetti padan keitinselkään, padan päälle pari kepakkoa
orreksi ja niiden päälle suuren metso-kontturan. — Näin olivat nyt
vehkeet valmiina.

Aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, meni hän salvokselleen töihin.
»Ooppas vaiti; mitähän se Reppa nyt sanoo», mutisi hän ja hymyili
salaperäisesti.

Reeta tuli. Vei suuren sammal-sylyyksensä hakosuojan eteen, johon
levitteli ne kuivamaan ja oli menossa toista noutamaan, kun havaitsi
keittovehkeet.

»Mitä hullutusta! No lintuko? Eikö olekkin!» huudahteli hän ja meni
katselemaan otusta. »Etkä, junkkari, puhunut mitään! Mitenkä sinä tuon
olet kiinni saanut?»

Aatu myhäili ja oli edelleen salaperäisen näköisenä.

»Alahan perkata sitä äijää! Minä pienin puita, että saat panna lihan
kiehumaan. Tuntuu tässä niin lintuvellin paikoilta panevan».

»No sanohan nyt toki: miten sait tämän kiinni?»

»Ainahan niitä saa kun ei ole renkinä», sanoi Aatu ja tuli luokse.

»Etkö sano, junkkari!» tiukkasi Reeta ja nipisti miestään korvasta.

Tämä oli jo enempi kuin Aatu kesti. Hän kierasi kätensä Reetan
vyötäisille ja painaa lopsautti korvenraatajan aimo suudelman
vaimolleen keskelle suuta. Ja Luolakaarossa oli kaksi yksinkertaista,
mutta onnellista ihmistä.

Kun ensimmäinen yllätys oli rehelliseen onnen suudelmaan päättynyt,
päätti Aatu tehdä samallaisia yllätyksiä vastakin; hänellä kun oli
lintuja varastossa ja toisia saattoi pyydyksiin käydä. Nytkin piti
tänäpäivänä käydä niitä kokemassa.

Mutta ennen iltaa kävi niin hullusti, että Reeta sammalia keräillessään
oli sattunut löytämään miehensä pyydyksiä, joihin muutamaan oli
käynyt koppelo. Voitonriemulla toi hän saaliin tulille ja nyt huomasi
Aatukin, ettei toista yllätystä enään voinut valmistaa. Onnelliseen
keskusteluun päättyi tämäkin tapaus, jossa Reeta lasketteli kaikki
lempinimi-varastonsa, joista »rakkari»-nimi oli Aatun mieleisin. Sille
hän aina herttaisimmin nauroi.




IV


Molempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin
torppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna
valmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat
viikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta,
mikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista,
tulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi
sauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista,
leveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta
etäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu
sinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle.
Enimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat
lantakasoja pelloilla.

Puikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen
mielestään _Luolakaarto_, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta
Aatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä
muu nimi.

Reeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi
keittänyt; olkoon siis: _Metsola_.»

»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.

Puikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan
torppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät
rihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja
tuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin
kehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä:
»Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.

Tämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa
tehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen
hän uupumattomalla sitkeydellä täytti.

Ja todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan
tupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen,
sillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi
muutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo
kiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi
pakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta
muutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta
»rakkarin» nimitystä.

»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia!
Tuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».

Reetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä
mielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun
Metsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa.
Reeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen
varteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli
Aatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla
avojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa.
Molemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.

Rauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat
Metsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa
vieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.

Tavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet
punaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet
ja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän
sopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata
Reppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan
sitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin
poikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli
hänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille,
ja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua
noutamaan.

»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.

Mutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.

»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat
sivu menevät?» kysyi Reeta.

»Ojaamaan».

»Ojaamaanko? Talvellako!»

»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma,
johon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen
lähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia
peltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo
tarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi,
keväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman
pellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.

»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että
toista se on repiä ja raataa omaa työtään».

»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.

Mutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta
kutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo
liiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa»
kanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi
luonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi
lähteä.

Kaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti
nakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki
joutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.

»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.

»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin
tässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.

Reeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan
kipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki
hän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.

»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.

Aatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja.
Pitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven
varaksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut
niillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen
kaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä
silloin kieltänyt.

Ilta ehti jo pimeäksi ennenkuin Aatu palasi pyydyksiltään runsaan
saaliin kanssa. Seutu oli rikas metsän riistasta, kun silloin ei ollut
muodissa »urheilla» jokaisen herralle haiskahtavan metsästystä, ja Aatu
oli jo lapsi-miehenä tottunut taitavaksi pyydystäjäksi.

Metsolan tupa oli vielä pimeä kun isäntä tuli sisälle ja hämmästytti
emäntäänsä suurella riista-riipillä, jonka antoi raskaasti pudota
lattialle: »Siinä on Repalle lihaa», äänsi hän ilkkuen.

»Älähän nyt lasehin aja!» kielteli emäntä, joka kernaasti käytteli
kansanomaisia sanasutkauksia.

Samassa ammoa mölähti pimeässä karsina-loukossa Reetan äsken navetasta
tuoma vasikka. — Tämä oli isännälle niin odottamaton, että hän
hämmästyneenä päästi pienen kiron, samalla kun emäntä päästi heleän
naurun.

»No eipä pahakaan! Jouluksi jänispaistia ja pannukakkua», puheli isäntä
ja ratuutteli pärettä virittääkseen pihtiin valkean.




V


Siirrymme kertomuksessamme muutamia vuosia eteenpäin. Sillä ajalla
olivat nämät »korvenraatajat» olleet ahkerassa työssä; seutua tuskin
voi tuntea entisestä. Huoneista kamaritkin olivat nyt asuttavana
ja tupa uloslämpiävä. Uusia huoneita oli laitettu: puotihuoneet,
talli, suuri liiteri ja riihi latoineen. Koko Luolakaaron kunnaan
vieremä oli peltona; puolet laajasta korvesta niittynä, jossa kolme
uutta, suurehkoa latoa kohousi. Metsä oli etääntynyt joka suunnalle;
ainoastaan kauniimpia puita oli torpan emännän vaatimuksesta säästetty
sinne tänne, vaan jotka mielivät olemaan isännän silmätikkuna, kun
ne muka imivät voimaa maasta. Hän ei ollut vapautunut siitä heimonsa
harhaluulosta, että puut ovat jotakin pahaa. Nevasta taas oli osa
suopeltoina latoineen, osa luonnon niittynä.

Jos ulkopuolella oli muutoksia tapahtunut, oli itsessään perheessäkin.
Huoneissa juoksenteli kolmivuotias tyttö, Sirkka, ja kätkyessä nukkui
toinen, Tytti. Näiden ilmestyminen oli jollakin tavalla vaikuttanut
muutosta Metsolan isäntään. Hän oli, jos mahdollista, entistäänkin
ahkerampi töissä, mutta sen lisäksi ikävystyttävän vähäpuheinen ja
umpimielinen. Entinen onnekas myhäily ainoastaan harvoin ilostutti
hänen katsettaan. Hän rakasti vaimoaan ja tyttäriään kyllä hellästi
ja hoiti heitä mallikelpoisesti, mutta entinen avonainen, joskin
hidas luonne, sai entistä harvemmin tulla hänessä esille. Oliko tämän
vaikuttanut vastuunalaisuuden tunne isäksi tultuaan tai se, ettei
saanut hartaasti toivomaansa poikaa, on vaikea mennä sanomaan; ehkäpä
molemmat vaikuttimet sen aiheuttivat.

Mitä taas tulee Reetaan, oli hän rikulleen entinen Reeta. Vanhoja
lempinimiä sateli Aatulle kuin ennenkin, milloin emäntä oli hyvällä
tuulella, ja hyvänlaatuinen hän ylimalkaan aina olikin.

Varallisuus oli kasvanut näille uupumattoman ahkerille raatajille. Tuo
vanha autio seutu, Luolakaarto, oli hyvin palkinnut työntekijänsä.
Heitä oli tähän saakka muutoinkin suosinut myötäkäyminen. Sopu
Puikuliinin kanssakin oli ollut hyvä. Hän ei ensi vuosina tahtonut
torpan vuokraakaan muuta kuin yhden työviikon kesällä, kuitenkin
ilmoittaen sen ei olevan säännön, vaan toistaiseksi riittävän. Torpan
asukkaat pitivät häntä näihin asti suurimpana hyväntekijänään.

Mutta nyt aivan äsken oli Puikuliini poikansa Jorin kanssa käyneet
Metsolassa jahdilla ja isäntä oli kautta rantain ilmoitellut vuokran
korottamisesta. Aatu oli saanut selville, ettei vähempi kuin yksi päivä
viikossa, riittänyt, ja sekin oli _toistaiseksi_.

Kuudes osa työ-ajasta veroksi!

Se tuntui Aatusta arveluttavalta. Voipiko uudisasukas suoriutua sen
verotaakan alta? tuumaili hän itseksensä. Ja sekin on _toistaiseksi_.

Tämä seikka oli ensimäinen huolta herättävä vastoinkäyminen
uudis-asukkaille. Ja tuon ennen siunatun isännän, herrainpäivämiehen,
arvo aleni torppariensa silmissä. Siihen asti olisi Aatu niinkuin
Reetakin antauneet vaikka ilmitappeluun isäntänsä hyvän maineen
puolesta, mutta nyt heidän rakkautensa häntä kohtaan sai aimo
kolauksen. — Heille alkoi vähitellen selvetä, että olivat
kokonaisuudessaan Puikuliinin mielivallan alaisina. Ei ollut tarjona
kuin kaksi pahaa: suostua hävittömimpään verovaatimukseen eli jättää
vaivannäkönsä vaatijalle, joka siihen laittaisi asumaan toisen orjan.
Tarjona oli näistä toinen eli toinen.

Viimeiseen asti koittivat nämät kunnon ihmiset uskoa hyvää
_hyväntekijästään_. Aprikoivatpa he rehellisyydessään sitäkin, ettei
tuo vaatimus, päivä viikossa, muka ollutkaan paljon. Olihan torppia,
joista meni enempikin, ja olihan heilläkin kohta hyvä torppa.

Näin tyyntyivät he vähitellen ensimmäisestä mielen kuohusta, minkä
veronlisä tuotti.

Tätä veroa suorittaen raatoivat he edelleen Luolakaarossa. Vainiot ja
niityt laajenivat samassa suhteessa kuin karja lisääntyi.

Näin kului vuosia edelleen. Kovat ponnistukset rasittivat heitä. He
alkoivat muuttua vähitellen elähtäneen näköisiksi, varsinkin Aatu,
jolla ankarin työ oli tehtävänä. Lapsetkin kasvoivat ja olivat
terveitä. Aatun toive pojasta ei toteutunut, sillä useampaa, kuin
kaksi lasta, ei heille syntynyt. Sirkka oli nyt kahdeksan vuotias
ja antoi toiveita tulla kauniiksi naiseksi. Luonteensa oli hän
perinyt äidiltään. Tytti oli viidennellä ja luonteeltaan tyynempi ja
hiljaisempi kuin vanhempi sisarensa.

Aina syksyisin kävi Puikuliinin Jori Metsolan takalistolla jahdilla.
Hän muutoin luki talvet kaupungissa; hänestä kun piti tulla herra.
Ja herra hänestä kyllä näytti tulevankin. Metsolassakin huomattiin
hänen tässä suhteessa edistyvän vuosi vuodelta: tavat hienostuivat
herraskaisiksi; esiytyminen muuttui vaativan karskeaksi, jopa, jos
alistumista ja tahtoonsa mukautumista ei vaan huomannut, itsetietoisen
kopeaksikin — jotta voi luottamuksella päättää hänestä todellakin
herran tulevan.

Jori uneksi — sepä tietty — valkoista lakkia, jonka omakseen saaminen
oli hänen jo monasti pannut tiukalle. Sitten aikoi hän antautua
lakialalle — sille kun muutkin etevät kyvyt kilvan pyrkivät ja oli
siihen aikaan muoti-ala, ja hänkin, Jori, tahtoi käydä huomattavan
etevästä kyvystä — etevän valtiopäivämiehen poika kun oli.

Tämmöisellä retkellä oli Jori taasenkin Metsolan takalistolla.
Retkillään käytti hän aina kortteeritalonaan Metsolaa. Täällä osattiin
palvella häntä aina semmoisella aralla huomaavaisuudella mikä hänelle
nyt jo kelpasi niin auliisti. Nytkin oli hän yöpynyt sinne ja antoi
palvella itseänsä torpan kamarihuoneeseen, joka hänelle asuttavaksi oli
luovutettu.

Itsetietoisena huomaavaisesta asemastaan nouseskeli hän pitkäveteisesti
yövuoteeltaan päivän jo eineissä ollessa. Hän ei pitänyt siinä
kiirettä, sillä sivistyneiden tapoihin ei kuulunut suoriutua
semmoisista tehtävistä, kuin pukeutuminen, tuota pikaa.

Samaan aikaan kuin tämä herran alku teki ylösnousemisen aikomuksia
kamarissa, oli torpan pihaan saapunut toinenkin jahtimies, joka siellä
katseli uudisasukkaiden työaloja kuten ainoastaan sellainen voi tehdä,
joka osaa panna arvoa sille työlle ja vaivalle joka muuttaa erämaan
viljelykselle. — Tämä toinen vieras oli suutari Eero — hän, joka Aatun
ensipäivää täällä Luolakaarossa työskennellessä oli myöskin käynyt
mutta silloin melkeimpä ajettu sieltä pois.

Eero ihmetteli nyt mykkänä sitä tavatonta muutosta, minkä uutterat
uudis-asukkaat olivat täällä aikaan saaneet. Sisimmässään liikkui
Eerossa hellää ja rehellistä osanottoa toisten rehellisiin
ponnistuksiin, mutta samalla tunsi hän huolta ja pelkoa, jota hän ei
mielellään olisi tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Hän tiesi että mitä enemmän torpparit raatoivat, mitä enemmän työtään
panivat tähän villiin, karuun seutuun, sitä lujemmin he kietoutuivat
orjan kahleihin. He eivät voineet nyt enään asemaansa itse määrätä,
vaan sen määräsi _toinen_. Heidän vapautensa oli näennäistä,
valhe-vapautta, jota vapaudeksi voi kutsua ainoastaan ne sydämmettömät,
typerät houkkiot, jotka asiaintilan edukseen _itse_ olivat näin
järjestäneet.

Eero oli nyt päättänyt käydä tervehtimässä uudis-asukkaita ja siinä
tarkoituksessa poikennut torpan pihaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään
tuokion kaikkea sitä, jota oli ehditty paikalla tehdä, astui hän
sisälle tupaan, jossa talonväki istui einehtimässä. Eeron tulosta
näytti isäntä hiukan hämmästyvän. Tätä seikkaa ei voinut muuten
selittää kuin että hän tässä muisti vieraan edellisen käynnin ja sen
ohessa muutakin. Ihmistuntija olisi voinut tehdä sen huomion, että
vieras oli isännän silmissä arvokas vieras. Tätä puolestaan todisti
sekin seikka, että isäntä nousi kesken aterian tervehtimään vierasta
lujalla kädenlyönnillä ja vilkkaalla kysymyksellä: »no mitä sinulle
kuuluu?»

Tätä tavatonta kohteliaisuutta ei Aatu ollut eläissään vielä
kenellekään muulle tuhlannut — tapaus, josta torpan emäntä, jota
miehensä jöröys oli viime aikoina alkanut huolestuttaa, hämmästyi
suuresti, siksi tavatonta kohteliaisuutta oli se hänenkin mielestään.

»Eipä erinomaisia kuulu,» alkoi vieras puhelemaan, »mutta näkyyhän
tuota siihen sijaan. — Noin kymmenen vuotta sitten kulin täällä —
lienetpä ollut silloin, isäntä, ensipäivää täällä töissä — niin koko
tämä seutu oli jylhää, autiota erämaata, ja nyt ovat nämät samat maat
hedelmällisinä maina, todistuksena mitä rehellinen ihmis-työ voi aikaan
saada. Tätä muutosta olen tuolla ulkopuolella katsellut ja ihmetellyt.»

Tämä puhelu kuului kamarissa hitaasti ja perinpohjaisesti pukeutuvalle
nuorelle miehellekin, joka siitä havahtui ja teki sen huomion, että
talossa todella on toinenkin vieras, kun hän. Pukeutuva nuorimies etsi
jotakin erinomaista säveltä mikä, ei olisi kansanomaisia, jotta hän
sitä loilottelemalla ja vuoroon kimeästi viheltelemällä voisi ilmaista
itsensä vastatulleee, vieläpä ilmaista arvonsa mukaisella tavalla,
että tämän toisen vieraan piti heti sen kuultuaan ymmärtää toki
kunnioittaa häntä jo tänne kamariin parempana vieraana kuin mitä itse
on. Sen aikuinen muoti-asia nimittäin määräsi, että nuoren sivistyneen
herran piti nousta suuresti meluten, mölyten ja pitkäveteisesti ylös
vuoteeltaan; kuta _hienommasta_ herra tahtoi käydä, sitä kamalammin
piti hänen ulvoa, ja muilla karkeimmilla ihmisillä ei tietysti saanut
olla mitään sitä vastaan. Tätä sivistys-tapaa oli Jori käyttänyt
sekä kortteeritalossa koulukaupungissa että myöskin kotonaan, joissa
ymmärrettiin tämä kulttuuri-ilmaus. Mutta täällä Metsolassa arveli
hän menevän sen polusta, eikä siis heti herättyään selällään tullut
alkaneeksi ulvoa, kuten muutoin olisi tapahtunut. Asia muuttui nyt
kuitenkin toiseksi kun tupa-huoneessa oli toinenkin vieras, se ehkä
jotakin ymmärsi sivistyksestä, ja oli siis parasta alkaa möly.

Ensin otti hän hiljaisuudessa sopivan korkean sävelen hymisten, mutta
sitten laski suunsa täydeltä jotakin vieraskielistä marssia. — Se
ainakin herätti huomiota! päätteli hän ja alkoi etsiä toista kappaletta.

Ja huomiotahan se herättikin. Melun kuultuaan Eero kysyi:

»Kukas tuolla mölyää?»

»Puikuliinin Jorihan se on», vastasi Aatu.

»Täälläkö hän on yötäkin ollut?»

»Täällä. Metsästystä varten eilen tänne tuli».

»Vai niin», vastasi Eero välinpitämättömästi ja sen enempää huomiota
hän herrasvieraaseen ei olisi luonutkaan, jollei tämä mahtavalla
ryhdillä olisi astunut kamarin ovesta tupaan, kokien koko olemuksellaan
tehdä itsestään niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista.

Tulija etsi katseellaan toista vierasta ja nyökäytti alentavasti
tervehdystä tälle, mihin toinenkin tyyneesti, mutta huomattavalla
päänliikkeellä vastasi.

Jori olisi mielellään nähnyt Eeron koppaavan lakin kouraansa hänet
nähtyään, kuten Aatukin säännöllisesti teki, mutta sitä ei tapahtunut,
ja se mieli suututtamaan häntä. »Senkin tolvana!» mietti hän itseksensä.

Mutta Eero istui tyynenä eikä luonut herrasvieraaseen mitään tavatonta
huomiota.

Saadakseen itsestään Eeroon samoin kuin talonväkeenkin edullista
vaikutelmaa, asteli hän lattialla edes ja takaisin pitkin askelin,
vihellellen tuskin kuuluvasti. — Hänenhän tuli edustaa kaikinpuolin
ylempää sivistystä, jota kansan on kunnioitettava. Olihan hän käynyt jo
kahdeksan vuotta lyseota ja siis oikeutettu saamaan tyhmältä kansalta
tunnustusta korkealle sivistykselleen, harkitsi kai hän itsekseen.

Paljonhan koulu oli vaikuttanut Joriin ulkopuolisesti, tapoihin
ja tottumuksiin, kuten olemme jo vähän nähneetkin. Mutta luonteen
kasvatuksessa — mihin koulumiehet sanovat pyrkivänsäkin — näytti koulu
paremmin menestyneen, kuin ymmärteen ja tietojen laajentamisessa.

Jorilla oli ylimyksellinen maailman katsomus, jolle luonteensa antoi
ainoan oikeudellisen hyväksymisensä, joka taas puolestaan aiheutti
ja pysyvästi määräsi hänen kantansa kaikissa, niin hyvin elämän kuin
ajan kysymyksissä koko laajuudessaan. Ja kun tunnemme kantansa yhteen
kysymykseen, ihmisyys kysymykseen, niin tunnemme myöskin muihin. Tässä
oli hän puhtaasti ylimyskannalla: _Alhaiso on olemassa heitä varten._
Tämä kantansa sai ylimyksellisomaisen täydennyksen siinäkin, että
hän julkeasti _kielsi_ sen olevan kantansa. Röyhkeä ylimyksellinen
luonne on aina näytellyt maailmassa kahta, toisilleen vastakkaista
osaa, ja niin Jorissakin. Virkakoneistosta aina alimmalta rappuselta
ylimmälle asti oli hän valmis milloin tahansa väittämään, että se
oli kansan hyvinvointia varten. Se palveli muka kansaa! Mutta itse
työssä ja todellisuudessa ilmeni hänessä koko elämänsä ajan se kanta:
että alhaiso oli heitä varten. Kansan hyvinvointi todellisuudessa
ei merkinnyt hänelle mitään. Pyhimmätkin kansalaisten tunteet sai
hänestä törkeän loukkaajansa; aivan samoin kuin se ylimyksissä ja
kulttuuri-despoteissa on kautta aikojen ilmennyt.

Jorin herrasmiehen ja ylemmän sivistyksen osaa näytellessä, lattialla
kävellen ja vihellellen, päätti talonväki ruokailunsa. He nousivat
pöydästä ja hajaantuivat kukin taholleen, isäntä alkaen ladata visaista
piippu-kolhoansa ja emäntä peseskellen ruoka-astioitansa.

Sirkka sai nyt kunnian palvella Joria, noutamalla kamarin pöydältä
hänen paperossilaatikkonsa. Tästä palveluksesta kiitti hän tyttöä
taputellen häntä leuvan alle: »Kiitoksia paljon, kiltti Sirkka!»
sanoi hän. — Ja näin hän nyt sai tilaisuuden näyttää miten hän oli
lapsirakas, joka ei pitänyt väliä sillä, oliko lapsi ylhäinen tai
alhainen.

»Mitenkäs paljon sinulta nyt menee veroa päätilalle tästä torpastanne?»
kysyi Eero kääntyen isäntään.

»Yksi työ-päivä viikossa.»

»Siis yli viisikymmentä työpäivää vuodessa. Se on kahden markan mukaan
työpäivältä noin 100 markkaa raha-arvossa. Sehän on ylen paljon!»

»Se on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Ensi vuotena tulee vero
nousemaan, luulempa että toisella mokomalla, selitti isäntä
alakuloisesti.

»Ja jonkun ajan kuluttua taas noustakseen», täydensi Eero.

»Ehkäpä», huokasi isäntä.

»Niinhän me elelemme peräti kurjissa oloissa, että toinen määrää
mielivaltaisesti ja tylysti toisen kohtalon. Te olette siis,
ihmisparat, päätilan omistajan orjia», surkutteli Eero masentuneena.

»Orjia! Mitä te mies puhutte?» huudahti Jori kiihtyneenä. »Orjuushan
on, tietääkö suutari sen, jo vuosisatoja sitten lopullisesti poistettu
kaikissa sivistysmaissa. On kerrassaan väärin selitellä vapaat
torpparimme orjiksi»!

»Myönnänhän minä että orjuus alkuperäisessä rehellisessä muodossaan
on lakkautettu. Mutta sijaan on keksitty uusia muotoja tälle samalle
orjuudelle, ja ne laillistettu, joten nykyinen laajaperäinen orjuus,
jota te ja monet muut kesken kypsyneet ihmiset pidätte vapautena, on
edellistä pahempi siinä, ettei sitä rehellisesti tunnusteta olevan. —
Mitä taas tulee siihen, onko se väärin puhua tästä asiasta, luulen minä
että se se väärin on, kun asiaintila on niin järjestetty, jotta orjuus
todellakin on olemassa, ja vielä enempi väärin kun kehdataan väittää
ett'ei orjuutta muka olisi meidän päivinämme».

»Minun täytyy huomauttaa, virkkoi Jori mahtipontisesti, »etten jaksa
teitä käsittää. Te tunnutte puhuvan kuin mikäkin tiedemies, vaikka
olette vaan kylän rajasuutari. — Kentiesi olette unohtaneet vanhan
kansanomaisen lauseen: suutari pysyköön lestissään; vai kuinka?» jatkoi
hän pilkallisesti.

»En ihmettele jos ette jaksakaan minua käsittää, kuten sanoitte, sillä
näiden asioiden ymmärtäminen todellakin vaatii kypsynyttä ihmistä,
jota teistä ja sangen suuresta osasta koko kansaamme ei tällä hetkellä
voi sanoa. Mutta jos panemme aikaa muutamia kymmeniä vuosia ja sitten
katsomme ymmärretäänkö näitä asioita, niin totta totisesti on silloin
jo paljon enempi asian ymmärtäjiä kuin nyt.»

Jori puri huultaan suuttuneena. Tuo kirottu rajasuutari nolasi häntä
kovin pahasti eikä ottanut edes hämmästyäkseen hänen antamastaan
letkauksesta.

»Mitähän te ajattelisitte ja puhuisitte, nuorimies, jos olisitte esim.
tämän torpan väestön asemassa!» jatkoi Eero kääntyneenä avoimesti
Joriin. »Teidänlaiseltanne nuorelta mieheltä ei juuri sovi odottaa
sitä asiaintuntemusta, jota vaadittaisiin ymmärtämään heidän kurjaa
asemaansa, mutta senverran te ehkä voitte sittenkin käsittää etteivät
he ole nyt enään _vapaita_. Näiden aseman määrää teidän isänne ja hänen
jälkeensä te, eikä he itse. Ajatelkaa olevanne tämän Aatun asemassa ja
kysykää sitten itseltänne rehellisesti: oletteko orja tai vapaa!»

Jori olisi mielellään pitänyt pitkän ja loistavan esitelmän, siten
kerta kaikkiaan musertaakseen tuon »kirotun tolvanan», joka pakkausi
olemaan niin viisas, mutta hän tunsi selvästi olevansa sillä puolella,
että oli hyödytöntä alkaa luennoida. Sitäpaitsi oli hänen isänsä
useasti turhaan koettanut kaataa suutarin mielipiteitä; ei koskaan se
ollut onnistunut, joten hänenkin oli turha yrittää.

»Kumma se on», lausui hän nyt pilkallisesti, »että te röyhkeästi
puhutte orjuudesta ja vapaudesta, ettekä tunne edes lakia. Taikka
miten on selitettävissä tuo teidän lainrikkomisenne, jota teette
metsästelemällä muiden ihmisten metsissä!»

»Metsästelettehän tekin.»

»Niin, mutta omalla maallani. Mutta teillähän ei ole oikeutta metsästää
esim. meidän tiluksillamme. Laki kieltää sen!»

»Kuka on tuon lain laatinut?» kysyi Eero tyynesti.

»Kuka. Säädyt tietysti.»

»Kuka nuo säätynne on valtuuttanut ihmisille yhden orjan lain toisensa
jälkeen sepustelemaan?»

»Säädyt edustavat kansaa, pitäisihän teidän senverran toki tietämään».

»Tiedän sen, että meitä on koitettu uskottaa niin, jotta
monisatavuotinen eduskuntalaitoksemme olisi muka kansanedustaja, mutta
sitähän se ei ole. Tosin se edustaa kansaa, kuten sanoittekin, mutta
sangen pientä osaa siitä — niin että me olemme siis yhtämieltä tässä
asiassa jos todellakin te tarkoititte sitä, mitä sanotte. — Ja siis:
jos kansan eduskunta laatii lain, etten minä nälkäisille lapsilleni
saa pyydystää luonnonantimia, jotka ei edes ole kenenkään yksityisen,
paremmin kuin aurinko ja kuu, eli muut luonnon esineet — niin minä
tottelen tuota lakia, niin paljon kunnioitan kansan eduskuntaa.
Mutta jos minulle tarjotaan jonkun pienen nurkkakunnan laatimaa
lakisepustusta, etenkin sellaista, mitä en omassa oikeudentajunnassani
tunne laiksi, sitä en minä tottele. — On siis aivan hyödytöntä teille,
nuorimies, soimata minua lainrikkojaksi — lain, jota minä en tunnusta
olevan!»

Jori oli pakahtua kiukusta. Tuo »kurja tomppeli» julkesi puhutella
häntä »nuorena miehenä», jota kotonakin »karahteerattiin» nuoreksi
herraksi. Senkin rikkiviisas filosoofi! Muuta hän nyt ei kuitenkaan
osannut, niin hän teeskenteli nauravaa, siten ilmaistakseen
ylönkatsovansa suutarin muka tyhmän puheen. Ja lopettaakseen nyt
keskustelun siten, että voitto näyttäisi lankeavan jos mahdollista
hänelle, tai ainakin, että toisen voitto olisi tehoton, otti hän
lukiolaiselle sopivan, ennenaikaisesti valitun arvokkaan asennon ja
lausui:

»Kyllähän se on, suutari siten, että alusta teidän olisi lähdettävä.
Ihmisyyttä olisi teidän ensinnä opittava!»

»Aivan oikein. Minä myönnän, että ihmisyyttä emme koskaan voi oppia
liijaksi. Mutta voittehan te, nuorimies, olla niin kohtelias ja sanoa,
missä tuota _ihmisyyttä_ opittaisiin. Mutta älkää ehdottako minulle
samoja kouluja, kuin missä itse olette opiskellut. Te ja moni muu
olette elävänä todistuksena siitä, että siellä ei semmoista opeteta.»

Kun Jori ei vastannut, jatkoi Eero katkerasti:

»Tiedän kaksi olentoa, jotka opettivat ihmisille ihmisyyttä; mutta
heille kävi, kuten tänäpäivänäkin kävisi, ja kuten sopi odottaa, heidät
tapettiin. Ja arvatkaapas keitä ne olivat, jotka tappoivat heidät. Ne
olivat niitä, jotka teidän käsityksenne mukaan olivat _ihmisyyttä_
oppineet kouluissaan. Tästä käynee selville, ettei ihmisyyttä ole
niinkään helppo oppia eikä opettaa.»

Jori vaaleni. Hän tunsi itsensä kerrassaan muserretuksi tuon
halveksimansa ihmisen edessä.

Mutta Aatu nousi nyt ilostuneena, meni vaimonsa luo, kopasi häntä
lanteille ja sanoi hilpeästi: »keitäppäs Reppa kahvia!»

»Sano Eero», jatkoi hän vieraaseensa kääntyen, »ketä nuo kaksi olivat!»

»Toisen sinä niistä tunnet, toista et luultavasti tunne!»

»Ne olivat Sookrates ateenalainen ja natzarealainen Jesus. — Paljon
mahdollista, että muitakin on ollut, mutta minä en muita heidän
verosiaan tunne. Kuitenkin voin varmasti vakuuttaa, että jos heitä on
_paljonkin_ ollut, ovat he tapetut. Nämä kulttuuri-ihmiset eivät ole
millekään niin vihaisia kuin ihmisyydelle ja totuudelle ja oikeudelle,
ja kuitenkin ne niistä puhuvat kuin mitkäkin papukaijat» selitti Eero
murhaavalla tyyneydellä.»

Eeron puhetta yritti seurata pitempi vaitiolo, mutta hän itse kääntyi
jälleen Jorin puoleen, joka asteli lattialla kuohuksissaan, ja virkkoi:

»Eksymme kauvas alkuperäisestä puheaineestamme; palaamme ehkä
siihen. Minä vilpittömästi säälin näitä korvenraatajia ja tunnen
velvollisuudekseni omasta alotteestani kysyä teiltä, nuorimies, eikö
teidänkin mielestänne heidän suoritettavakseen asetettu vero ole liian
kallis?»

»Mikä hätä näillä! Paremminhan ne pärjäävät kuin te!» hönkäsi Jori
suuttuneena.

»Vai niin. Tekö odotatte jotakin erinomaista hätää ja vasta sittenkö
sallitte tehdä moinen kysymys? Minä arvelen kohtuulliseksi järjestää
asiat siten, ettei tuota hätää ensinkään tulisi, sillä hädän edellä
kulkee kauvan kurjuus, jossa he nyt jo mielivät olemaan...»

»Missä kurjuudessa, senkin tomppeli? Etkö sinä p... le ole tullut
näkemään että on sitä torppareilla enempikin veroa kuin näillä on?»

»Olen nähnyt», lausui Eero juoheaan. »Näen myöskin että teillä,
isällänne ja ehkä teilläkin, on aikomus saattaa nämäkin synkän korven
raatajat samaan asemaan kuin nuokin, joita kysyitte, josko olen nähnyt.
Mutta tällä te ette ole vastanneet kysymystäni; päinvastoin paljastitte
miten kaukana olette siitä ihmisopista, josta äsken puhuttiin. Ihmisyys
opettaa: mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, tehkää te
samoin heille!»

»Paina matkaasi täältä, senkin s... na!»ärjäsi Jori, ollen kerrassaan
pois suunniltaan.

Nyt oli Eeron vuoro nauraa, ja hän nauroi pisteliään ivallisesti
ainakin Jorin mielestä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja lausui entisellä
levollisuudella: »Arvelen teidän unohtaneen täällä olevan lapsia,
jotka eivät liene ennestään tottuneet kuulemaan koulusivistyksellisiä
lauseparsia, se on: kiroilua, muutoinhan te ette tietenkään panisi
ylempää kulttuurianne noin vaaralle alttiiksi, se on: viattomain lasten
arvosteltavaksi.»

Jori oli kuullut jo tarpeekseen. Raivostuneena hyökkäsi hän kamariin,
kiskaisten oven jytinällä kiinni.

Mutta Aatun kasvot loistivat. Eeron arvo oli hänen silmissään
tavattomasti noussut. Hän itsekin alkoi vähitellen käsittää asioita
samassa valossa kuin Eerokin. Aivan käsittämättömälle tuntui hänestä
itsestäänkin tuo hänessä tapahtunut muutos.

Nyt oli kuitenkin kahvi valmista ja he ryhtyivät sitä juomaan, puhellen
edelleen luottavasti keskenään niinkuin toisiansa ymmärtävät ihmiset
voivat tehdä.

Ja kun Eero vihdoin lähti torpasta, sanoi Aatu hänelle kartanolla
hyvästiä heittäessä: »Käy usein meillä!»




VI


Kymmenen vuotta on viime tapauksista kulunut. Kymmenen pitkää
vaiherikasta vuotta on useinkin suuri tekijä ihmiselämässä. Siinä
ajassa ehtii monta muutosta tapahtua. Ja kuitenkin ne muutokset, joita
Metsolassa oli tapahtunut, ovat pian kerrotut. — Isäntä oli paljon
vanhentunut, emäntä vähemmän. Tyttäret kasvaneet ja varttuneet. Sirkka
oli nyt lähellä kahtakymmentä ikävuotta ja oli täyttänyt ne toiveet,
jota lapsena hänestä odotettiin. Hänestä muodostui kaunis nainen.
Tytti oli vielä keskenkasvunen, hiljainen ja kaino. Hänessäkin oli
viehättäväisyyttä, mutta ei sitä avonaista, uhkeaa kauneutta jota
sisaressaan oli.

Tytille oli tarjottu tilaisuus päästä kaupunkiin ottolapseksi eräälle
kristillismieliselle pariskunnalle. Tämä suuri kysymys oli paraikaa
»hautumassa», kuten isänsä sanoi. Sen muutoin sai lopullisesti
ratkaista Tytti itse ja Suutari-Eero. Tämä kummallinen ratkaisutapa
johtui siitä, että äiti jätti vallan tytölleen ja isä Eerolle.

»Kun Eero käypi, niin hänen annan ratkaista asian», oli hän sanonut. —
»Tehköön Tytti oman mielensä mukaan», oli taas sanonut äiti.

Muutokset ihmisissä olivat siis tavallisia, mitä niin pitkällä ajalla
sopi odottaakkin tapahtuneeksi.

Mutta muutokset ulkopuolella puhuivat enemmän taantumuksesta kuin
edistyksestä. — Huoneet olivat koko joukon ränsistyneet, aidat
vainiolla luhistuneet, peltojen ojat kursistuneet kokoon, suo-ojat
pensittyneet, yksinpä hevonenkin rapistunut ja koniksi muuttunut.
Eikähän toisin voinut ollakaan. Torpan mieheltä meni kolmas osa
työ-ajasta Puikuliinilla veron tekoon. Tämä määrä tuli hänen
suoritettavakseen heti kun kymmenen vuotta oli torpassaan asunut. Ja
tähän se päättyikin nyt Aatun voittokulku Luolakaarossa.

Uhrata joka viikko kaksi työpäivää vieraaseen työhön oli semmoinen
jarru, joka pysäytti jo edistymisen mahdollisuutenkin, eikä vaan innon.
He elelivät nyt vaan niinkuin elellä voi se, joka on jonkun pakottavan
välttämättömyyden alla.

Heiltä oli muutoin kaikki pakoportit suljetut. Heidän täytyi siis
pakosta tyytyä siihen missä olivat, tyytyä orjuuteen, ja tietoisuus
siitä, masensi heitä.

Torpan kirja-asiat olivat olleet kyllä tällä ajalla kysymyksessä.
Semmoiset Aatu olisi saanut, mutta orjuuttavammat kuin mitä konrahti
käytännössä ilman kirjoja oli. Muun muassa nousi kirjojen mukaan vero
vielä yhdellä työpäivällä viikossa, jos Aatu torppansa työvaivat möi
vieraalle. Tällä »laillisella» verukkeella oli saavutettu se tarkoitus
mitä tahdottiin. Sillä pykälällä sidottiin uhri Metsolaansa, se on:
imijän pillin ulottuville, jotta tuo mainio »työhullu» ei suinkaan
kesken ikänsä livistäisi matkoihinsa. Sillä eihän kukaan toinen
uskaltanut asettua Metsolaan, josta toinen puoli työajasta meni veroon.

Näin oudon pykälän sisältävään kirjaan ei Aatu katsonut voivansa
merkitä nimeään; kirja asia jäi siis ainaiseksi siihen.

Jos tämä orjuuttava pykälä suututti Aatua, itseään, suututti se
myöskin suutari Eeroa, jopa siihen määrään, että hän unohti tuon aina
tyynen vakavuutensa ja puhutteli mielenkuohussaan niin vaikuttavasti
Puikuliinia, ettei tämä katsonut enään voivansa jättää asiata
semmoisekseen, vaan haastoi Eeron »kunnianloukkauksesta» oikeuteen.
Tämä oli hänelle sitä mieluisampi, kun se kävi nyt koston asemasta
monista masentavista loukkauksista ja tappioista, joihin oli suutarin
kanssa väitellessään joutunut.

_Loukatun_ kunnian otti siis oikeus hyvittääkseen siten, että Erolle
tuomitsi vapaan ylöspidon joksikin aikaa eräässä tiilirakennuksessa.
Tämän lisäksi häväistiin häntä oikeuden edessä kun hän oli niin
paatunut, että ei ainoastaan loukannut valtiopäivämiehen kunniaa,
mikä yksistään jo oli raskauttava seikka, vaan että hän teki itsensä
syypääksi oikeuden sopimattomaan kohteluun, miksi selitettiin hänen
muutamia oikeudelle tekemiään kysymyksiä.

Jos Eero todellakin olisi »sopimattomasti» oikeutta kohdellut, olisi
se ollut sille pelkkää riemua langettaa hänet itsensä solvauksesta
sakkoihin, mutta sitä Eero ei todellisuudessa tehnyt. Hän pani itse
oikeuden puheenjohtajan niin ahtaalle kysymyksillään asioista, jotka
koskivat juuri kysymyksessä olevaa Puikuliinin kunnianloukkausta, ettei
tämä kyvennyt niihin Eeroa tyydyttävällä tavalla vastaamaan. — Tämä
se kävi oikeudelle niin älälle, että se näki kunnianarvoisuudelleen
sopivaksi antaa häväisyä muistuttavat nuhteet Eerolle. — Lopuksi sai
»rättäri» Eeron viedä ulos korkeasta oikeudesta, ja niin oikeus tunsi
arvonsa säilyttäneensä!

Mutta Metsolassa kunnioitettiin Eeroa entistä enemmän. Aatun silmissä
oli hän »parhain» ihminen minkä tunsi. Hän oli kauvan kunnioittanut
kyllä seurakunnan pappia. Kirkossa oli hän aina hartaasti kuunnellut
häntä, ja saanut hänestä varsin edullisen tuntemuksen. Mutta
huolestuneena lisääntyvistä verovelvollisuuksistaan oli hän kerran
mennyt papin puheille huoliaan valittelemaan ja niinkin isossa
ajatuksessa, että tämä ottaisi puollustellakseen häntä Puikuliinin
sorrolta. Silloin kaatui hänen kunnioituksensa pappia kohtaan.

Maalliset asiat eivät häntä, sielunpaimenta, koskeneet, selitteli
pappi. Hän luuli Aatun tulleen jossakin sielun hädässä neuvoa kysymään
ja huomasikin nyt mielipahakseen, että oli aivan erehtynyt. Aatua
vaivasi vaan sielun vihollisen kiusaukset ajallisista, katoovaisista
asioista. Aatu oli väärällä tiellä, kun ei tyytynyt siihen osaansa,
jonka Jumala oli hänelle suonut. Parempi oli Aatulle mennä tekemään
sovinto isäntänsä kanssa, jota vastaan on ruvennut napisemaan; näin
Aatun tarvitsi nöyrtyä! Eikähän isäntä, selitteli edelleen pappi,
ollutkaan tehnyt mitään laittomuutta. Hänellähän oli laki puolellaan,
ja hän, pappi, oli vakuutettu siitä, ettei niin kunnianarvoisa mies
kuin valtiopäivämies Puikuliini oli, missään tapauksessa kohdellut
Aatua yli oikeutensa; päinvastoin on hän taipuisa uskomaan että,
Puikuliini juuri oli Aatun hyväntekijä, jolle nyt pahaa sydäntä
kantamaan oli piru Aatua yllyttänyt.

Tähän se nyt sitten Aatun papin ihaileminen jäi. Sitä suuremmassa
arvossa piti hän nyt Eeroa, jonka tunsi tosi ystäväkseen. Aatu olisi
ollut omasta puolestaan valmis korottamaan Eeron papiksi. Sillä Eeroa
hän ymmärsi.

Näin oli pienet asiat vaihtuneet ajan kuluessa. Metsolan isäntä koki
suorittaa orjan veroa ja asua retostaa torpassaan, ja jos hän ei
voinutkaan aikomuksiaan toteuttaa, mitä hänellä oli, niin eihän se
ollut hänen syynsä, vaan muiden, isännän, joka raskaita
velvollisuuksia asettamalla esti hänen hyödyllisistä torpan
uudistustöistä. Intokin häneltä lamautui. Sillä tietoisuus
orjanasemastaan vaikutti hänessä välinpitämättömyyttä ja velttoutta.

Mitä tulee itseensä Puikuliiniin, oli hän vanhentunut ja muuttunut
entistään tylymmäksi alustalaisilleen ja palkollisilleen. Tämä ei
kuitenkaan estänyt häntä olemasta jumalinen. Raamattu myönsi hänelle
vaikuttavia aseita palkkaväkeä vastaan. Niillä hän leimautteli kuin
keskiaikainen paavi pyhyydessään. Hän seurusteli ahkerasti pappien
kanssa ja, oli aina tiukka kirkon puolustaja.

Papisto oli hänen mielestään a ja o. Papiston ansioksi luki hän kuten
muutkin aikalaisensa paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa.

Kirkon ja papiston ystävänä koki hän pitää huolta, ettei papin
tarvitsisi kirkossa tyhjille seinille paukutella. Alustalaisten ja
palkkaväen tuli käydä ahkerasti kirkossa. Ja pappi puolestaan piti
huolen siitä, että huoneentaulu »palkollisille» pysyi sanankuulijain
mielessä. Kaikki oli sillä hyvä kun palkolliset ja alustalaiset
tyytyivät vaan osaansa, jonka ylimmäinen oli heille jakanut. Heidän
tuli osoittaa kunniotusta isännilleen niinkuin — Jumalalle! Sellainen
oli raamatun ääni — raamatun, jonka sana ei voi kadota, vaikka taivas
ja maa hukkuvat. — »Olkaat siis kuuliaiset teidän ruumiillisille
isännillenne pelvolla ja _vapistuksella_», toisteli Puikuliinin
mielipappi huoneentauluansa, ja se se oli valtiopäivämiehen mielestä
papin puhetta, puhdasta Jumalan sanaa — sanaa, jota kuulemaan täytyi
välttämättä komentaa palkkaväkensä.

Poikansa suhteen oli Puikuliini viimeaikoina tuntenut syvää huolta.
Jori ei voinut tyydyttää häntä, eli suoremmin: Jori ei ollutkaan
täyttänyt niitä toiveita, joita toivorikas isänsä jo aikaisin oli
häneen pannut. Yhä edelleen oli hänen lukunsa kesken, vaikka hän talvet
oli oleksinut pääkaupungissa »lukemassa». Viimeiseen asti oli isänsä
toivonut Jorin vihdoinkin suorittavan tutkinnot, mutta siitä ei tullut
sen kummenpaa, niin että isän täytyi kuin täytyikin nähdä toiveensa
olevan turhan.

Jori oli tullut ylioppilaaksi noin kahdeksan vuotta sitten, ja
kirjoittautunut lakia tutkivaan tiedekuntaan kuten oli jo lyseon
keskiluokalla ollessaan päättänyt. Hänestä piti siis tulla »lakiviisas
mies», kuten Eero suutari asian kuultuaan oli merkitsevästi sanonut.
Mutta lakiviisaus ei Joria taitanutkaan niinkään innostaa, koskapa
nyt jo monet rivit lakia tutkivia nuoria miehiä oli luisunut hänen
sivutsensa. Hän yhä vaan »tutki» talvet pääkaupungissa ja kirjoitteli
silloin tällöin kotoaan rahaa sinne.

Pahat kielet tiesivät kertoa Jorin olosta pääkaupungissa sitä ja
tätä. Hän muka harjoitteli seurustelua naisten kanssa ja tutki eri
viinilajeja ynnä muuta asiaankuuluvaa.

Mutta Jori itse oli vaan hyvin toimessa. Osteli suuria kirjateoksia,
jotka asetteli työhuoneeseensa hyvin somaan järjestykseen. Siten sai
hän huoneensa muistuttamaan oppineen tiedemiehen huonetta.

Nuo kirjat kulkivat suurissa kolleissa kesäisin kotia ja syksyisin
Helsinkiin vuosi vuoden perästä. Itse piti hän luvuistaan sangen
merkillistä huolta. Talvella päätti hän käyttää kesän lukuihin
kotonaan. Siellähän salon rauhaisuudessa, päätteli hän, on rauhaisa
lueskella. Tällä pääkaupungilla oli omat tapansa ja oma elämänsä:
täällähän ei ollut tilaisuutta tutkia, tämmöisessä hyörinässä ja
hurakassa. Ja niin meni talvet. — Kesällä päätti hän taas _lukea_
talvella pääkaupungissa, itsessään _opiskelukaupungissa_. — Hittoko
nyt kesänsä tuhlasi tyhmiä kirjoja lukien. Ei! Kesä oli kesä hänelle
niinkuin muillekin tieteitä tutkiville ihmisille, päätti hän kesällä,
ja niin menivät kesät.

Tämmöistä huolta piti Jori itse luvuistaan ja pysyi kuin pysyikin vaan
Puikuliinin Jorina.

Mutta tehdäksemme tasapuolisuutta Jorille, on kiirehdittävä
huomauttamaan, että hänen sivistyksensä oli todellakin noussut
siellä pääkaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa naisväkeä kohtaan
oli niin kouraan tuntuvaa laatua, että hän tuli kautta pitäjän
tunnetuksi. — Monet raiskausyritykset siellä ja täällä kalastus- ja
metsästysmatkoilla olivat julkisina puhe-aineena koko pitäjässä.
Yrityksiään oli hän aina tehnyt kauneimpia neitosia kohtaan. —
Niin että Jori todellakin oli »edistynyt» mies! Ja itse hän piti
käytöstänsä oikeutettuna. — Hänhän oli ylioppilas, maantoivo, osallinen
korkeammasta sivistyksestä, jolle kansa oli muka niin äärettömän paljon
velkaa kansallisista laitoksistaan y.m. — Hänellähän oli oikeus tarjota
suosiotaan sivistymättömille naisille; olihan hänkin ihmisheikkouksista
osallinen, miksikä siis paheksuttiin sitä, jossa ei ollut syytä
paheksua. Kansan nainen saisi toki olla _iloinen_ ja pitää kunnianaan
hänen, ylioppilaan, tarjoomaa läheisempää suhdetta!

Niin Jori itse aprikoitsi.

Mutta kansan naisista parempi osa inhosi koko miestä ja hänen kanssaan
kaikkia valkolakkisia.

Edelleen joka syksy kävi Jori kerran tai kahdesti Metsolassa jahdilla.
Huonoja taipumuksiaan siellä hän ei ollut vielä varsinaisesti
näytellyt. Hän tyytyi salaperäisesti viekottelemaan Sirkkaa
lemmitykseen, muka avioliittolupauksella mutta varsinaista yllätystä
hän ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt.

Kaikki pirulliset eljeet oppineena olisi nuo »lemmitty-sopimukset»
kentiesi onnistuneet, ellei Sirkka avomielisyydessään olisi äidilleen
asiasta puhunut ja siten saanut vanhemmat puuttumaan asiaan. Siksi
tunnettu oli toki Jorin maine Metsolassakin, ettei näin epäilyttävää
asiaa jätetty heidän kahden ratkaistavaksi. Sirkka lapsellisen
viattomassa avomielisyydessään oli äidilleen ilmoittanut, että Jori
herra oli siepannut hänet kamarissa syliinsä ja pusertanut häntä niin,
että oli pahaa tehnyt, ja suudellut häntä kaulaan ja poskille. — Jori
oli vielä hänelle sanonut, että hän on Sirkasta itselleen rouvaa
kasvatellut ja kysynyt: tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen, johon hän
oli vastannut, ettei hän sitä nyt vielä tiedä.

Tästä sukeutui sitten Metsolassa harvinainen ja samalla rehellinen
naima-kysyntä, eli mieluummin naimatarjous.

Aatu asettui tässä kysymyksessä mitä itsenäisemmälle kannalle,
säilyttäen samalla rehellisyytensä, joka oli suora ja mutkaton. Aatua
suosi vielä se onni, että hän Puikuliinilla veroa suorittaissaan nyt
hiljakkoin, sai kuulla milloin Jori taasenkin tuli jahdille — se
muutoin oli jo neljäs jahtimatka Metsolan takalistolle sinä syksynä
— ja osasi siis kutsua suutari Eeron todistajaksi tuossa tärkeässä
kysynnässä, minkä hän oli tekevä, kun Jori tulee jälleen heille.

Näin oli asia valmistettu ja Jorikin määrilleen »jahdille» saapunut,
laisinkaan arvaamatta miten tärkeitä kysymyksiä hänelle siellä nyt
tullaan tekemään. Hän saapui nyt kuin ennenkin hilpeänä ja kohteliaana,
tuoden kahvinpööniä emännälle, tupakkaa isännälle ja namusia tyttärille
tuomisiksi ja asettui kamariin kuin ennenkin; kaikesta päättäen näytti
hän aikovan olla yötä talossa.

Eero oli saapunut jo aikaisemmin ja hänkin asusteli nyt kamarissa kuin
kotonaan.

Hänet nähtyään näytti Jori ensinnä vähän nolostuvan, mutta selveytyi
pian ja alkoi teennäisellä hilpeydellä keskustella hänen kanssaan:

»Teillähän on ollut isä-papan kanssa vähän kinaakin, vai mitä?»

»Tarkoitatteko sitä kerrallista kunnianloukkausjuttua?»

»Sitä».

»Huono omatunto on pian loukattu, ja tätä sitten pienten ihmisten
kesken kutsutaan 'kunnianloukkaukseksi'», selitteli Eero, pannen
erityistä painoa viime sanalle.

»Te kai olitte tuomittu joksin aikaa vankeuteen, vai kuinka?»

»Olin».

»No mitä piditte vankilasta?»

»Eipä mitään pahaa. Tältä aikakaudelta, eli tarkemmin: tältä kansalta
ei juuri sovi odottaa sen parempia vankilaoloja.»

Joria ei tuntunut nyt haluttavan enempää keskustella Eeron kanssa. Hän
istuutui ja alkoi etsiä tupakkaa.

Nyt juuri astui isäntä, emäntä ja Sirkka kamariin. Molemmat naiset
olivat kuin pois suunniltaan, mutta Aatussa itsessään nähtiin vaan
entinen jäykkä levollisuus. Hän oli lakki päässä eikä, niinkuin
muulloin, ottanut sitä pois. Hän seisoi Jorin eteen ja katsoi häntä
suoraan vasten silmiä ja sanoi:

»Sanoppas nyt suoraan, ottaisitko sinä mielelläsi tämän meidän tyttären
vaimoksesi?»

Jori vaaleni.

»Mitä te puhutte? Mitä tarkoitatte?» sopersi hän.

»Minä tarkoitan sitä, jota sanonkin, ja sinun on siihen vastattava
suoraan!»

»Eihän siitä ole ollut mitään puhetta, epäröitsi Jori aivan
neuvottomana.

»Mutta siitähän on ollut puhetta. Itsehän sinä olet Sirkalta kysynyt,
tulisiko hän vaimoksesi».

»Se ei mahda olla totta... tuota... leikkipuheet ovat leikkipuheita».

»Minä en pidä sitä enään leikkinä. Minä kysyn siis vielä herran:
tahtoisitko sinä mielelläsi hänet vaimoksesi?»

»Enhän minä ole häntä tahtonut», ehätti Jori äkäisesti.

»Mutta sinähän olet kysynyt häneltä!»

»Sanoinhan, ettei se ole tosi», uskalsi Jori kopeasti. Hän oli nyt
selvennyt hämmästyksestään.

»Mutta sehän on totta», äänsi Sirkka.

»Sanoppas nyt mikä sinulla oli tarkoituksena, kun puhuit semmoista?»
vaati isäntä.

»Minä en kärsi että tulette häväisemään minua. Painakaa ulos täältä!»

»Vastaa!»

Jori ei vastannut. Katsoa murjotti vihaisesti isäntään.

»Oletko sinä vailla häntä aljuksesi?» kysyi jälleen isäntä lujalla
äänen painolla.

Jori hyppäsi seisoalleen ja kirosi ruokasesti.

»Vastaa!»

Ei vastausta. Vieras terenteli isännän päälle, mutta ei rohjennut
mennä, kun näki ettei häntä peljätty.

»Aiotko sinä hänet raiskata?»

Ylioppilas oli suunniltaan ja kiroili vimmatusti.

»Vastaa!» vaati isäntä, katsoen häntä suoraan silmiin.

»Niin», jatkoi isäntä. »En kysele tätä silti, etten tietänyt
tarkoituksiasi, vaan silti, että tämä tyttärenikin tulisi huomaamaan:
mihin tarkoitukseen olet häntä ollut vailla».

»Ja kuuleppas nyt, tyttäreni», sanoi hän, kääntyneenä Sirkkaan, »tämä
ylioppilas on aikonut narrailla sinusta huoran itselleen. Ei sen
paremmaksi _vaimoksi_ hän ole sinua aikonutkaan. Sanoppas nyt, Sirkka,
tahdotko sinä ruveta tämän ylioppilaan jalkavaimoksi?»

»En! Herran tähden, en!»

»Sepä on hyvä», jatkoi isä, tarkoittaen puheellaan tytärtään.

»Varo sitten itsesi tältä mieheltä! Älä suostu hänen kanssaan
sylitysten istuskelemaan, äläkä anna hänen, ilkeän, nuoleskella ihoasi!
Sillä kaikella _sillä_ on pahempi tarkoitus kuin viattomuudessasi
ymmärrätkään. Olet kasvanut täällä salolla, ulkopuolella sivistyneestä
maailmasta, etkä tunne siis mitä kavaloita ansoja sivistyneet voivat
eteesi viritellä. Mutta nyt tuntenet ainakin tämän yhden viettelijän
tarkoitukset, ja se on hyvä».

»Oletkohan monta kansan viattomista tyttäristä saastuttanut?» kysyi
isäntä jälleen Joriin kääntyneenä.

»Tuki kitasi, senkin koira!» huusi ylioppilas kalpeana.

»On kuulunut, että sinä jahtiretkilläsi hätyyttelet tyttöparkoja. Onko
se totta?»

Ylioppilas hyökkää nyt naulassa riippuvan takkinsa taskuja kopeloimaan.
Hän nähtävästi tahtoi pelotella, että siellä on joku ase.

Isäntä seuraa tarkkaavaisesti vieraansa liikkeitä eikä anna itseänsä
pelon valtaan ennen aikaansa.

Taskussa ei ollut kuitenkaan mitään ja se seikka näytti vierasta hiukan
nolostuttavan, mutta ei lepyttävän. Hän näytti olevan raivoissaan,
kun ei keksinyt mitään keinoa tämän epämiellyttävän keskustelun
lopettamiseksi.

»Vastaa!» vaati isäntä.

»Vastaatko sinä tomppeli puheesi? Vastaatko? — Se ei ole pieni asia
häväistä sivistynyttä henkilöä!» huusi hän nyt kurkun täydeltä.

»Minä vastaan. Mutta oletko ajatellut miten halpamaista tuo
sivistyksesi on, josta nyt kerskaat?»

»Se ei kuulu sinuun. Korjaa luusi täältä eli minä... ».

»Puhelkaamme tyynesti! Et ole vielä tehnyt selkoa missä määrässä nuo
puheet ovat tosia...»

Enempää ei isäntä ehtinyt. Vieras menettäen viimeisenkin malttinsa,
hyökkäsi häpeälliseen käsikähmään.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Korvenraatajan kourat
pusersivat liijan lujasti tämän liekkumassa veltostuneen, rappiolle
joutuneen herrasmiehen olkavarsia. Eikä se jäänyt vielä siihenkään,
vaan hänen täytyi tehdä epämiellyttävä ulosmatkustus isännän
varta-vasten tähän tarkoitukseen sovellutetusta sysäyksestä, mikä
päättyi ankaraan täräyksen selkäpuolen loppuosassa, juuri siinä, mitä
käytämme istuessamme.

Tapauksen kulku oli nopea alusta loppuun ja Jorille harvinainen ja
masentava. — Salamana lensi hänen mieleensä, että se oli sikamaisen
hävitön teko, hänelle, joka oli kuin olikin nauttinut ylempää
sivistystä, eikä senkään pahempata rikosta tehnyt: kuin viattomia
lempisopimuksia hautonut mielessään tuon tyhmän torpparin tyttären
suhteen.

Tappio tuntui korvaamattomalle senkin tähden, kun Jorin täytyi
tunnustaa olevansa kuin varta-vasten luotu tuon korvenraatajan
leikkikaluksi, jota tämä voi heitellä ulos ja sisälle kuin mitäkin
palloa, ilman että hän puolestaan voi antaa vastaavia sysäyksiä
vastaan. Sitä paitsi oli tuo ankara varokeino torpparin puolelta Jorin
mielestä ennenaikainen: Sillä eihän hänen tyttö-lutukselleen ollut
vielä mitään tapahtunut; ei ainakaan pahaa. — »Laskiko nämät tomppelit
jo lukua muutamasta pususta».

Mutta Jorilla ei ollut nyt aikaa pitkiin tutkimuksiin siitä mitä
tapahtunut oli, sillä isäntä ilmestyi ulos, tuoden mukanaan kaiken
omaisuuden mikä Jorilta oli sisälle jäänyt. — Hän puhelee entisellä
levollisuudella.

»Ei sentään niin kiirettä, ettei kapineitaan jouda ottamaan. Tässä
on takkinne ja tässä laukkunne! — Muutoin vastasen varalta tahdon
ilmoittaa, että toiste on viisaampaa olla ryhtymättä käsikähmäiseen
tappeluun minun kanssani, sillä semmoisissa tapauksissa minä _aina_
puolustan itseäni.»

»Se on hävytöntä tehdä torppariväen tuolla tavalla isäntäväelleen»,
änkytti Jori vastaukseksi.

»Onkos se hävitöntä että sinä, joka kehut ylemmästä sivistyksestäsi,
teet valmistuksiasi pettääksesi minun lapseni, joka on liijan viaton
ymmärtääkseen varoa itsensä sinulta, konnalta? Onko se hävytöntä?!»

Jori valmistautui lähtemään, uhmaten lähtiessään, että torppari tulee
tekoaan katumaan. Ja näin nolosti päättyi tämä »jahtimatka», jonka
tarkoitus koski enemmän Sirkkaa kuin metsän riistaa.




VII


Jorin mentyä keskustelivat Metsolan asukkaat jälelle jääneen vieraansa
kanssa tuosta harvinaisesta tapauksesta mikä siellä oli tapahtunut. Ei
kukaan heistä olisi tahtonut että se niin nolosti päättyi; mutta ei
kukaan myöskään tietänyt miten muuten se olisi voinut päättyä sitten,
kuin Jori itse oli alkanut julki tappelun. — Eero, jonka tuomiota Aatu
aivan kuin ikävöitsi, oli vielä varonut lausumasta loppuarvostelua,
myhäili vaan merkitsevästi ja sanoi sanan silloin toisen tällöin,
ryhtymättä asiata lopullisesti arvostelemaan.

Mutta kuultuaan nyt Aatun juuri kuin katuvan tekoaan ja etenkin
kenkänsä kärjen käyttämistä, jota hän teostaan piti pääasiallisesti
loukkauksena, otti nyt Eerokin vuoron puhuakseen muutamia sanoja:

»En todellakaan ymmärrä mitä olisit alamaisuudellasi voittanut.
Tuommoisen ränsistyneen herrasmiehen kanssa ei ole hyvä menetellä
niin, että pelko ja alistuminen siinä hänelle näkyy. Jos miten muuten
lempeämmästi olisit menetellyt, olisi se merkinnyt samaa kuin Sirkan
joutumista hänen käytettäväkseen. Tämä herrasmies on niin surullisen
kuuluisa, että on sen parempi mitä tuntuvammin saa hänet perheestään
vieroitetuksi.

»Mitä taas tulee siihen, että hän kostaakseen tappionsa toimittaisi
ikävyyksiä teille, jotka olette hänen isänsä torppareita, niin
luulen, ettei isänsä suostu kuitenkaan sen enempään kiristykseen kuin
mitä jo kymmenkunta vuotta on harjoittanut. On kyllä paljon tämän
suuntaista maassamme tapahtunut, ja onhan siinä niin muodoin aihetta
peljätä, mutta tässä tapauksessa en luule teille koituvan ikävyyksiä,
ei ainakaan niin kauvan kuin ukko Puikuliini elää. Toiseksi muuttuu
asia kun tämä renttu joutuu isännäksi! Hänen isännäksi pääseminen ei
todellakaan saata merkitä mitään hyvää teille. Kentiesi hän silloin
panee teille sen häpeämättömän ehdon: joko te lunastatte isännän
mielisuosion Sirkalla, tai olette hänen kiristyksensä alaisina.»

»Kunnia ennen muuta»! äänsi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.

»No siitä ei epäilystäkään!» myönsi vieras korottaen ääntänsä.

Tämä merkillinen naimakysyntä jäi Metsolassa tähän. Mutta häpeän uhka
kaunista perheenjäsentä kohtaan oli kuitenkin tarjottu, ja jos siinä
käytettiinkin sekä sanoja että keinoja joita »sivistyneet» kutsuvat
_raa'oiksi_, niin on huomautettava erityisesti ettei tässä tapauksessa
voitu raakuutta karkoittaa muulla kuin toisella raakuudella. Ja mitäpä
todellakin yksinkertainen korvenraataja tässä tapauksessa olisi muuta
tehnyt kuin mitä teki? Ja vihdoin, mitenkähän »sivistyneessä» perheessä
menetettäisiin korvenraatajaa kohtaan, jos tämä tungettelisi perheen
tyttären kanssa luvattomiin suhteisiin? — Sitä sopii ainakin kysyä.

Tapaus sai Metsolan väestön hiukan vähäpuheiseksi, mutta saadakseen
vaikkapa keinotekoisestikaan vähän enemmän eloisuutta väkeen, ryhtyi
Eero vilkastuneena puhelemaan muita asioita.

»Niinpä niin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.
Rentut ovat renttuja ja rentuille on annettava renttujen kyyti. Mutta
sanoppas mitä sinä, Aatu, itse olet päättänyt siitä Tytin asiasta!
Tunnetko lähemmin niitä vanhuksia, jotka hänen ottolapsekseen
ottaisivat?»

»Yhden hyvän puolen tunnen heissä, — he eivät ota lainoistaan korkoa.
Heillä on perintörahoja, joita ovat lainailleet — ja sitä minä
ihmettelen, etteivät he ole koskaan ottaneet korkoa», selitti Aatu
ikäänkuin ilostuneena, että oli keksitty oikeampi puheenaine.

»Se on hyvä merkki, jota minä en ole tavannut muissa kuin hyvissä
ihmisissä. Kaikki huonot ihmiset ovat koronkiskureita, jos nimittäin
heillä on rahoja päästä alkuun. — Ne luultavasti ovat uskovaisia
ihmisiä vai mitä?»

»Niin ovat. Saarnasivat jo minullekin, että menen helvettiin jollen tee
parannusta ja Reppaahan ne jo itkettivätkin.»

»Puhuivatko ne kirkoista ja papeista, panitko sitä merkille?»

»Kyllä. Puhui ne ainakin uskottomista papeista.»

»Hyvä on. Kuulen että ne ihmiset ovat hyviä ihmisiä. Tohditte niille
antaa Tyttinne», selitti nyt Eero. — »Niin. Mutta mitä se Tytti itse
sanoo asiasta»? jatkoi hän.

»Niin Tytti! Tyttihän olisi jo mennyt», selitti siihen emäntä.

»Silloinpa ovat kaikki asianhaarat myötäiset. Siis minä puolestani en
osaa muuta kuin kehoittaa teitä suostumaan tarjottuun ehdotukseen.

Pidän sitäpaitsi aivan varmana että ne ihmiset ovat tavallista parempia
ihmisiä. Jo tuolla ottolapsensa valitsemisella ovat he näyttäneet
omistavansa erilaisen katsantokannan olevista oloisia kuin suuri
yleisö. Ei ole puuttunut köyhät lapset lähempääkin; jos he olisivat
vaan tahtoneet etsiä yksistään köyhän lapsen, olisi se ollut kenties
hyvinkin lähellä. Mutta nyt he etsivät sen maaseudulta ja kaukaiselta
salolta vielä, ja vihdoin orjien lapsen, laillistettuin orjien lapsen,
sillä täytyy siis olla joku syynsä — tämän minä ainakin luulen
käsittäväni. Luulempa vielä, että jos minä, taikka te, olisin siinä
asemassa kuin he, niin tekisin valintani aivan samoja näkökohtia
noudattaen, puheli edelleen Eero.

»No niinpä tietenkin! En ainakaan kaupungin köyhistä lapsista huolisi.
Niitä se suuri kehuttu sivistys, valhesivistys on jo lapsina pilannut.»

»Eihän se ole niiden lapsiparkain syy»! muistutti emäntä.

»Ei olekaan! Mutta sitäpä tarkoitettiinkin, että nuo viattomat
lapsiparat ovat niin huonossa ympäristössä siellä kaupungissa. Ei niitä
rehellinen köyhyys pilaa, mutta epärehellinen ja rikollinen rikkaus
jonka ympäröimänä ovat. Se rikkaus, jota työmiehiltä imien käytetään
rivouteen, irstauteen, turhaan loistoon ja prameuteen silloin, kuin
nuo varsinaiset rikkauden kerääjät, köyhät työläiset saavat nähdä
kurjuutta puutteista, joita välttämätön ravinnon tarve tuottaa. —
Tämä 'sivistynyt' joukko on huono seura kasvaville! Heidän sydämmensä
kasvavat kovaksi ja tylyksi, kun jo pienenä näkevät nuo yhteiskunnan
'loisto-ihmiset' olevan niin tunnottomia, että käyttävät toiselta
riistämiään varoja ennen riettaisiin huveihin kuin nälkäisen leipään»,
selitti Eero nyt nimenomaan emännälle.

»Mutta on niissä rikkaissa armeliaitakin», huomautti emäntä.

»On poikkeuksena. Joskus on sitäpaitsi tullut _muodiksi_ auttaa köyhiä,
— muutoin erinomainen muotiasia — ja silloin on nähty heidän kokoavan
pöydältä pudonneet murunsa kurjien suuhun, mutta sillä ehdolla tietysti
ja sillä toivolla, että heidän lahjansa muistoon kirjoitettaisiin.
Ja jollei sitten löydy sellaista, joka näistä hyvistä töistä pitäisi
kirjaa, pitävät he sitä itse», puheli vieras katkerasti.

Mutta tätä puhetta eivät korven raatajat näyttäneet käsittävän, sen
huomasi Eerokin ja lopetti keskustelun lausumalla vakaumuksenaan, että
Tytti joutuu hyväin ihmisten seuraan. Ihmisten, joita ei ollut syytä
sovittaa noihin _lois-ihmisiin_, jotka elävät muiden ihmisten hiestä ja
vaivasta.




VIII


Pian sen jälkeen kuin Tytin kohtalo oli Metsolassa ollut keskustelun
alaisena lähetettiin sana noille kaupungin vanhuksille, jotka häntä
olivat ottotyttärekseen pyytäneet. Sieltä tultiinkin tytärtä noutamaan.
Hellät jäähyväiset kotoväeltään otettuaan lähti hän uusiin oloihin.
Ja niin ensimmäinen rengas oli auennut siitä perheketjusta, joka oli
muodostunut karussa ja villissä, vaan sittemmin ihmistyöllä kesytetyssä
Luolakaarossa. Jos kotiturve ei ollutkaan kyvennyt jakamaan lähtevälle
laajoja tietoja elämästä, olivat kuitenkin ne tiedot mitä hänellä oli,
arvokkaammat kuin, moni kykenee edes ajattelemaan.

Toinen tärkeä seikka tapahtui näihin aikoihin, seikka, joka tuli
suoranaisesti vaikuttamaan Metsolan oloihin. — Ukko Puikuliini oli
saanut halvauksen, mikä riisti häneltä toimen itse hoitaa talouttaan.
Jorin oli nyt astuttava tilalle. Siis tapaus, joka Metsolassa herätti
huolta.

Ettei huoli ollut aiheeton, se pian tulikin ilmi.

Ei puoltakaan vuotta ollut Jori isännöinyt vielä talossa kun Aatulle
ilmoitti nähneensä kohtuulliseksi määrätä Metsolasta kolme työpäivää
veroa viikossa. Vaatimustaan pohjusteli hän sillä verukkeella, että
torpparin huostassa oli muka niin paljon tiluksia, ettei tämäkään vero
ollut sille paljon.

Se seikka, että Aatu lupasi palauttaa kaikki liiat maat, joita ei
käyttää voinut, päätilalle takaisin, ei merkinnyt mitään. Torpparihan
sai käyttää ne hyväkseen jos tahtoi, ja syyttäköön itseään jollei maat
tule tehdyksi, selitettiin hänelle.

»Herran tähden», puhkesi Aatu puhumaan, »mitenkäs minä lisää uudistöitä
teen, kun puolet työajasta menee veroon? Ja kenenkä hyväksi minä siinä,
uutta työtä teen? Minähän olen kerrassaan horjuvassa asemassa, olen
teidän orjanne. Se vaiva jo, minkä olen sinne pannut, ei ole minun
hallittava, vaan teidän.»

»Sinuun on tarttunut rajasuutarin usko! Luultavasti rupeat rettelöimään
minun kanssani. Kieltäydyt luultavasti suorittamasta veroakin
pianaikaa. Mutta sen mahdollisuuden varalta ilmoitan nyt jo, että
_laki_ on puolellani.»

»Laki on puolellanne sen tiedän, ja tiedän senkin, kuka tuon lain on
laatinut. — Minä myöskin pyydän saada ilmoittaa nyt jo, etten mitenkään
kykene määräämäänne veroa suorittamaan. Jo tässä nykyisessä verossa
on ollut nihkamista; torppa on joutunut rappiolle aivan väkisten;
nälkää jollei vielä ole ollut, niin nyt se kyllä tulee; minulla ei ole
nyt enään muu tarjona kuin sortuminen; minä olen tehnyt Luolakaaron
asuttavaksi, olen siinä elänyt, olen kärsinyt siellä, ja sittenkään se
ei ole minun. Minä olen orjanne! Orjanne, jonka täytyy nyt sortua!»
puheli Aatu ja kyyneleet vierivät poskille.

»Älä nyt, senkin yksinkertainen, itkeä vollottamaan rupea», sanoi uusi
isäntä aivan kuin olisi tahtonut lyödä leikiksi koko asian.

»Älä nyt niin pelkää sortumistasi», jatkoi hän ja tarjosi Aatulle
sikaaria. »Mutta kuulehan! Sirkkahan joutanee palvelukseen. Meillähän
tarvittaisiin kyökkipalveliaa...»

Aatu kalpeni. Hän tavoitteli vastausta, lievää vastausta, joka ei
loukkaisi, mutta ei löydä, löytää äkäisesti syöksevän, kieltävän
vastauksen, joka tuli puolittain tahdottomasti:

»Ei! Minä en anna Sirkkaa teille. Se ei merkitse hyvää... Hyvä Jumala,
lapseni kunnia!»

»Höperö!»

»Ei! Ennen sorrun. Ennen vaikka mieron tielle.»

»Helvettiin mieroinesi!» ärjäsi nyt Jori, ja Aatu lähti murtuneena.

Tämän tapauksen perästä muuttui Aatu entistään vaiteliaammaksi,
synkäksi. Entinen synkkyys, joka oli jo yrittänyt katoamaan, palasi
jälleen, vieläpä entistään synkempänä. Häneltä kuultiin nyt harvoin
puhetta, naurua ei milloinkaan. Katse oli surunvoittoinen ja tuijottava.

Aatun muutos huolestutti Reetaa. Hän pelkäsi pahinta.

Siitä päivästä ei Aatu enään suorittanut veroa; asui vaan torpassaan,
tekemättä siinäkään muuta kuin mitä välttämätöntä oli.

Pellot pelehtyivät, ojat pensittyivät entisestäänkin, lanta lahosi
kasoihin. Kaikki alkoi ränsistyä kiireimmän kautta aivan kuin
jouduttaakseen päätöstä näytelmälle, mikä oli suoritettu täällä
Luolakaarossa. Näytelmä ei luvannut hyvää loppua. Se tuli puhumaan
kyllä paljon; puhumaan sortumisesta rehellisen työn jälkeen,
laillisesta vääryydestä, jota niin paljon vuosisatoja on Suomen
saloilla tehty.

Vielä vuosia kymmenen, niin Luolakaaron höystetystä maakamarasta on
viimeinenkin voiman hive imetty, ja aavemaiset rauniot yksinäisessä,
jälleen villiytyneessä saloseudussa ovat todistamassa tuleville
sukupolville, että täälläkin on eletty ja taisteltu ja — sorruttu!

Kun Metsolan isäntä ei kyvennyt suorittamaan vaadittua veroa, tuli
»virallisia» muistutuksia, sitten »virallisia» häätövaatimuksia. Kaikki
tarkoittivat joko alistumista tai sortumista. Ja kun alistuminen oli
mahdoton, oli sortuminen sitä varmempi — — —

Eräänä tammikuun loppupäivinä nähtiin Metsolassa arvokkaita vieraita.
Sinne ajoi kahdella hevosella yli talvisten korkeain nietosten
Suomen suuriruhtinaanmaan korkeita lainvalvojia: kruunun vouti ja
nimismies sekä kaksi lautamiestä. Herroilla oli täällä nyt tärkeitä
tehtäviä, joita tehdäkseen olivat he valinneet näin kylmän vuodenajan,
saadakseen tekonsa sitä vaikuttavammaksi. He panivat nyt viimeisen
»häädön» toimeen näiden »omankäden» oikeudella asuvien ihmisparkojen
ränsistyneessä mökkirähjässä, lukien sen puolittain huperoksi
muuttuneelle isännälle ja huolista kuihtuneelle emännälle ankaroita
lakipykäliä, joiden nojalla tullaan heitä tuomitsemaan jolleivät nyt
ota ojentuakseen. — Ankaralla äänellä siellä komennettiin nyt näitä
»lainrikkojia» ja ankaraa oli se tehtäväkin jota herrat mukanaan
olevilla lautamiehillä teettivät. — Jokainen ikkuna kiskottiin
paikoiltaan irti, ovet murskattiin ja uunien pellit revittiin.

       *       *       *       *       *

Jos Metsola oli jo vuosia ollut oneen näköinen jäkälöittyneine
seinineen ja repaleisille kattoineen, oli se nyt herrojen käynnin
jälkeen entistään oneempi, jopa kamahuttavakin nähdä. Talvinen
jäytävän kylmä tuulen vihuri kulki akkunain aukosta ulisten sisään,
kieritellen pienissä pyörteissä lieden tuhkaa, heilutellen naulaan
jääneitä risaisia vaateriepuja sinne tänne ja kylmentäen jään riittaan
laihan maitosinukan pöydälle jääneessä tuopissa. Avatut akkunat ja
ovat näyttivät kuin kamalasti ammottavilta suilta, jotka kaikkiin
ilmansuuntiin olisivat huutaneet apua, epätoivoisen huutoa, vaan jota
ei _kukaan_ kuullut — — —

Ja lainvalvojat ajoivat Metsolasta tyytyväisinä pehmeihin ja lämpösiin
turkkeihin uppoutuneina mukavain kuomujen perässä vahingon ilosta
hymyillen sille mitä tapahtunut oli; mutta raakuudella häväistyn
torpan asukkaat karkoitti talvinen vihuri viime yökseen etsimään
suojaa torpan navetassa, jossa vielä yksi laihahko lehmä, heidän ainoa
eläimensä, asuskeli, ja näytti nyt kummeksivan siitä tavattomuudesta,
että kaksijalkaiset »eläimet» etsivät nyt tyyssijaansa samassa suojassa
kuin hänkin. Lehmä ei nähtävästi tuntenut yhdeksännentoista vuosisadan
kulttuuri-ihmisten lakia, muutoin se ei olisi herättänyt hänessä
kummastusta, vaan — surua.




IX


Metsolan asukkaat olivat nyt lain nimessä »häädetyt». Talvinen luonto
oli heille varana asuttavaksi korkeine, kylmine nietoksineen ja
kuulahkoine taivaineen. Metsola, missä he kolmannesvuosisadan olivat
työskennelleet, raataen sen karua seutua, oli nyt toisen oma. Heillä
ei ollut turvaa siellä: huoneet purettiin, kiukaatkin hajoitettiin
aivan kuin uhalla, ettei tuo nyt täysin huperoksi muuttunut ukon
rahjus siellä kykenisi väkisten asumaan. Entinen asuinpaikka, joka oli
antanut aikoinaan suojaa, lämpöä ja ravintoa, jossa olivat raatajaparat
viettäneet elämänsä onnellisimmat päivät, oli nyt hävitetty pohjiaan
myöten.

Entisiä peltoja suojusti nyt vaan jykevät aidat, sillä talo tahtoi
niittää höystetyt vainiot, joihin ei ollut kylvänyt, ja muuta ei siellä
oltu tehty. Vähitellen rappeutui aitakin ja seutu muuttui yhä enemmän
ja enemmän alkuperäiseen muotoonsa: Puut valloittivat ojien syvänteet,
entiset peltosarat muodostuivat siten puistikko kujanteiksi, joilla
riekot ja jänikset tepastelivat. Ei tuoksunut enään uudisasukkaan
kytö-savu, ei lehmäin kesäinen suihtu; ei raikunut heleä lypsinlaulu
kuin silloin onnen päivinä.

Ja entinen isäntä, joka tarmollaan oli luonut silloin eloa ja
hyvinvointia tähän erämaahan, asui nyt suutari Eeron luona. Siellä
jaettiin hänen kanssaan niukka leipä, josta vastapalvelukseksi hän
säreskeli puita, höpisten yksinään huperon puheita: »Puikuliinikin voi
olla Puikuliini, tahdo kirjat, monta on häädetty... Ei, Sirkkaa minä
_en_ anna, en anna!»

Loppuijäkseen sai Aatu Leuhka-Aadun nimen; sillä nimellä hän tunnettiin
kuolemaansa asti.

Reeta ja Sirkka olivat muuttaneet häädön jälkeen kaupunkiin, Reeta
Tytin luokse ja Sirkka palvelukseen. Sirkka joutui pian naimisiin erään
rehellisen työmiehen kanssa. Ja kun tästä isänsä sai kuulla, sanoi hän
kuin järkevä ihminen: »Sepä oli hyvä, että lapseni sai oikean miehen.»

Tytti pysyi naimattomana. Hän oli saattanut hautaan kasvattivanhempansa
ja eleli perimässään talossa vanhan äitinsä kanssa hiljaista, tyyntä
elämää, tehden armeliaisuuden töitä ilman että vaati siitä kenenkään
kirjaa pitämään. — Isänsä olisi hän mielellään ottanut luokseen, mutta
tämä ei puheilla millään lähtenyt, höpisi vaan entisiä puheitaan:
»Puikuliinit ovat Puikuliinia, älä rupea kovin paljon repimään ilman
kirjoja!»

Ja kun Tytti ei saanut isäänsä luokseen, toimitti hän hänelle
loppuiäkseen hoidon suutari-Eeron luo, josta ukkeli ei halunnut lähteä
pois. Ja niin oli Eerokin vapautunut tästä ylimääräisestä elätistään
heti, kuin Tytin kasvattivanhemmat olivat kuolleet.




X


Vanha Puikuliini oli vihdoin kuollut. Tästä nousi suuri melu:
Kaikki sanomalehdet uhrasivat palstamäärittäin muistosanoja, löivät
rintoihinsa surusta. Maa oli kadottanut yhden arvokkaimmista pojistaan;
oli tapahtunut korvaamaton vahinko: Puikuliini oli kuollut!

Ja sitten seurasi luettelo vainajan avuista, ne olivat hyvät ja niitä
oli paljon: pelkkää hyvää työtä koko elämä!

Vainaja oli muun muassa, niin selittivät lehdet itkussa silmin,
ollut rehellinen ja hyvä, kansanvaltainen ja kansaansa rakastava
yhtä hyvin kuin maataankin, joiden eteen hän elämänsä uhrasi ei
ainoastaan sanoilla mutta _töillä_. Siksipä jättikin vainaja jälkiinsä
muiston, joka ei hevillä syövy pois; siksipä voitti vainaja kansan,
niin ylhäisen kuin alhaisenkin luottamuksen ja rakkauden. Ja aivan
kuin antaakseen kehunnalle asianmukaisen päätöksen, mainittiin
vainaja todelliseksi uskovaiseksi, joka ei vääjännyt millekään
lahvollisuudelle, vaan pysyi järkkymättä kirkkomme vakavuudessa.

Tähän tuli sitten toivotukset rauhaisesta levosta ja keveistä mullista,
kuten tavallisesti. Mutta pappien lehti tiesi vielä kertoa nyt
Puikuliinin veisaavan uusilla kielillä jossakin, johon hekin lupasivat
mennä. — Niin, huomattiinhan se Puikuliinin kuolema. Luki niitä Eerokin
ja myhäili; lukipa Leuhka-Aatullekin, joka kuultuaan kaikki nuo
ylistelyt, sanoi kuin järkevä: »Vai niin, vai niin!» Mutta samassa meni
hän jälleen sotkulle, alkaen puhella kuin ennenkin, että Puikuliinit
ovat puikuliineja j.n.e.

Suurella komeudella kuljetettiin Puikuliinin maalliset jätteet hautaan.
Ruumiin siunauskin tapahtui kirkossa — kuinkas muutoin! Väräjävin
ääniin pidettiin puheita, kehuttiin vainajaa, seppelöitiin arkku,
aivan kuin olisi ollut meininkinä heittää koko hökötys siihen pyhään
sijaan. Mutta ei. — Typeräähän on puhua semmoista! Kaikki tuo prameus
oli muoto-asia, jota vaatii muoti. Se oli alusta loppuun narripeliä,
jolla ihmisparat peijasivat itsensä. Siitä täytyi siis tulla loppu,
ja tulikin se. Seppelöillä koristettu arkku raahattiin nyt urkujen
hymistessä ja kellojen kaikuessa kalmistoon, jossa lehvillä ja
kukkasilla puettu hauta odotti saalistaan. Sinne se juhlivan yleisön
todistajana ollen laskettiin — niin että hauta siitäkin hommasta
vihdoin tuli. Monia temppuja seurasi vielä, ennenkuin kaikki oli
lopussa. Mutta niistäkin tuli vihdoin loppu. Kumpu seppeleistä jäi nyt
kalmistoon todistamaan, että siellä on hiljakkoin juhlittu ja että:
»rikas on kuollut ja haudattu».

Vuotta myöhemmin paljastettiin tälle kummulle hautakivi juhlien. Siellä
uudistettiin kehunnat vainajan hyvistä avuista. Loistava ja jalo oli
kivi, loistavaa väestöä olivat sen paljastajatkin!

Ja samaan aikaan kuin tämä juhlallisuus tapahtui, toimitettiin
vaatimaton hautaus kalmiston syrjäisessä kolkassa. Ainoastaan muutamia
henkilöitä, työväen luokkaan kuuluvia, oli siellä saapuvilla. Kiireen
vilkkaa ja tavastuneesti lukee pappi lukunsa; hänellä oli kiire
juhlivaan joukkoon, tuonne jalon patsaan juurelle.

Niin, ja kansasta joku huomaa hautauksen: »Ketähän siellä haudataan?»
kysyy hän.

»Eihän se ole, kuin Leuhka-Aatu», tokasee joku poikasista vastaukseksi,
ikäänkuin huomauttaakseen, ettei sille pystytetä kiveä.

Korven raatajakin oli kuollut, kuollut unhotettuna kuin miljoonat
ja taas miljoonat vertaisensa ennen häntä, ilman, että yksikään
sanomalehdistä itki eli löi rintoihinsa. Siis: armas isänmaa ei ollut
kadottanut hänessä mitään — — —.

Ja kun ihmiset kuulivat Aatun kuolleen, sanoivat he välinpitämättömästi
toisilleen: »Leuhka-Aatukin se kuuluu kuolleen.» — »Kuolleenhan kuuluu»
vastasivat siihen toiset.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76542 ***