*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76535 *** language: Finnish LUMIHIUTALE (Little Sister Snow) Kirj. Frances Little "The Lady Of the Decoration" kirjan tekijä Suomentanut Valfrid Hedman Kariston 75 pennin romaaneja 14. Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918. SISÄLLYS: I. Juki Tshaän. II. Suuri nukkejuhla. III. Kahtatoista vuotta myöhemmin. VI. Merrit San. V. Saito San. VI. Juki Sanin päiväkirja. VII. Jäähyväiset. I. JUKI TSHAN. Oli aamu aikaisin keväällä. Aurinko loisti täydeltä terältään omituiseen vanhaan jaappanilaiseen puutarhaan ja täytti ilman häikäisevällä valolla, joka näkyi hyväilevän umppuja ja lehtiä ja herättävän ne uuteen, ihanaan elämään. Kultaiset säteet vapauttivat pienen puron talven jäisestä vallasta ja jouduttivat sen kulkua pienoisjärveen, missä kultakalat elämänhalun yltäkylläisyydestä pyristelivät vedenkalvossa. Ne hiipivät valkoisten, iäkkään pinjapuun alla lemmenlaulujaan kuhertelevien kyyhkysten luo, karkeloivat hiekkaisella polulla vanhan kivilyhdyn edessä ja paistoivat suoraan armeliaisuudenjumalattaren Kvannonin silmiin, vihdoin häipyäkseen taustalla olevien puiden väliin. Puutarhan keskellä, vanhan ryhmyisen luumupuun alla, joka lukemattomat vuodet oli uhmaillut talven lunta ja iloisena tervehtänyt kevään tuloa, seisoi pieni tyttö koettaen innokkailla kätösillään tavoittaa maahan varisevia terälehtiä. Kukkimisaika oli melkein lopussa, ja hän seurasi katseillaan noita heleitä hiutaleita, jotka täyttivät maan epätasaisuudet ja piirtelivät salaperäisiä kuvioita sammaleiseen ruohoon. Melkein tuntumaton tuulenviima, joka virran toiselta puolen henki lehdon läpi, tuoksahutti aika nenäkkäästi kokonaisen kukkasateen vasten Juki Tshanin kasvoja. Hän käsitti sen kehoitukseksi ja alkoi levitetyin käsivarsin ajaa pyöriviä lehtisiä takaa. Hänen kimononsa pitkät hihat avautuivat kuin ohuet purjeet, ja kasvot saivat luumunkukkien heleän värin, kun hän kerta toisensa perään suhahti puun ympäri, pujahti lehtimajaan ja kiiti pitkin hiekoitettua käytävää. Äkillinen tyven lopetti kisan, ja Juki Tshan palasi leikkipaikalleen puun alle, poimi pyydystetyt kukkalehdet kimononsa poimuista ja alkoi laskea voitonmerkkejään. "Itshi, ni, san — itshi, ni, san", mutisi hän säännöllisin väliajoin, sillä kolme oli taikaluku ja toi onnea, jos se toistettiin tarpeeksi monta kertaa ja kukkalehdet järjestettiin oikealla tavalla. Mutta tämä yksitoikkoinen homma unetti häntä pian. Hän lopetti laskemisensa ja ojentausi heleiden lehtien laittamalle vuoteelle, kasvot käännettyinä pientä olkikattoista majaa kohti, jossa äänistä päättäen vilkkaasti puuhailtiin. Valmistauduttiin viettämään syntymäpäivää; ei Juki Tshanin omaa — se oli valkoisella lumikaudella, ja nyt oli kolmas päivä kolmannessa kuussa, Mutta ikimuistoisista ajoista oli ollut tapana viettää tätä päivää suurella nukkejuhlalla kaikkien tällä kauniilla saarella syntyneiden pikkutyttöjen yhteisenä syntymäpäivänä. Juki Tshan oli ojentanut pienen notkean ruumiinsa heloittavimpaan päiväpaisteeseen. Hienot, sirot muodot todistivat vanhaa kulttuuria. Kasvot, jotka olivat tavattoman vaaleat hänen rotuunsa kuuluvalle, olivat saaneet ominaisen ilmeensä vuosisatain taisteluista ja kaipuusta, ja kirkkaat, loistavat silmät katsoivat maailmaan innokkaina ja tutkivina. Talon syrjään vedetyn _shodshin_ (kokoonlykättävä paperiseinuke.) aukosta hänen silmänsä keksivät tuon tuostakin vilahduksen vanhemmista, jotka neuvottelivat keskenään ja näkyivät olevan innokkaassa touhussa. Hän huomasi vähän väliä juostavan vanhassa aitassa, missä perheen aarteita säilytettiin, ja sieltä kannettavan ulos keltaisia kangasmyttyjä. Tuuli toi tuoksuja keittiöstä, ja hedelmä- ja kukkakauppiaat jättivät melkoisen osan taakoistaan ovensuuhun. Juki Than itse oli ollut paha, ja rangaistukseksi oli hänet lähetetty pois kaikista näistä iloisista valmistuksista. Loikoessaan lämpimässä päivänpaisteessa hän juuri mietiskeli viimeisiä häijyyksiään. Hänen suupielensä vavahtivat, kun hän ajatteli, miten oli piiloittanut isän piipun saadakseen hänet ripeämmin työskentelemään ja koettanut estää äitiä ulos menemästä leikkaamalla nauhat poikki hänen puutohveleistaan. Sitten hän nauroi ääneti itsekseen muistaessaan, kuinka oli kantanut kotiinsa eksyneen kissarukan ja vietellyt sen juomaan maitoa, sillävälin kun hänen näppärät pienet sormensa saksien avulla muuttivat sen turkin ihmeelliseksi maisemaksi. Muutamassa minuutissa tuli kissan pää paljaaksi ja kiiltäväksi kuin järvi, jonka äärillä pari pystyä korvatupsua esitti puita. Keskeltä elukan selkää kohosi mahtava Fudshi lukemattomien pienempien vuorten ympäröimänä, ja koipia pitkin kiemurteli kapeita polkuja päättyen kummallisille alttareille. Mutta kun hän vihdoin yritti palmikoida karvat kissan pienessä töppöhännässä luodakseen komean pinjan, oli uhri noussut kapinaan, ja äiti oli käskenyt pienen Juki Tshanin koreasti laittautua ulos puutarhaan. Juki Tshan muisti äidin lempeästi hymyilleen, vaikka olikin häntä torunut ja vaikka ystävällinen ääni oli kuulostanut huolestuneelta. Olisikohan hän pahastunut siitä, että Juki oli näyttänyt heleänpunaista kieltään vanhalle, rumalle jumalankuvalle, joka oli asetettu aivan pikkuneidin tielle? Vai — ja tässä kävi Juki Tshan vakavaksi — olikohan perheen täytynyt maksaa viimeinen _go-rininnsa_ [viiden rinin vaskiraha; rin on noin 1/4 Suomen penniä.] puvusta, joka hänellä itsellään olisi yllään päivän juhlassa? Lyhyen elämänsä aikana nuori tyttö oli kasvanut rakkauden ilmakehässä; mutta mikään rakastavainen uhraus ei ollut kokonaan voinut varjella häntä köyhyyttä tuntemasta. Jokaisessa juhlassa, niin kauaksi kuin hänen muistinsa kantoi, hän oli nähnyt äidin yhäti käyttävän samaa pukua, vaikka hänen oma pieni kimononsa aina oli ollut uuden uutukainen ja hieno, ja nukkien kirjaillut hameet niin täynnä kiiltohelyjä ja kultalankoja, että ne voivat seisoa omin neuvoin. Tämä ajatus oli uusi Juki Tshanille, ja se toi mukanaan muita, aivan kuin lammikkoon viskattu pieni kivi synnyttää vedenpinnalle toisen renkaan toistansa isomman. Hän ei vielä oikein käsittänyt, mutta hän aavisti, että tässä oli hänelle jotakin opittavaa. Hän oli ollut häijy ja pahoittanut äitinsä. Hän oli saanut vakavan katseen isän ystävällisistä silmistä ja kujeillaan aiheuttanut ikävyyttä koko perheessä. Nyt täytyi hänen tulla oikein kiltiksi, muutoin saattaisi ilkeä revonhenki mennä häneen ja tehdä hänet eliniäksi onnettomaksi. Hänen olisi toteltava äitiään, joka oli niin hyvä, että hänen jokainen pienelle tytölleen lausumansa sana tuntui hyväilyltä. Ensi kertaa näki Juki Tshan elämän suuren kirjan avonaisena edessään, ja ensimäinen sana, minkä hän siinä luki — vielä oikein käsittämättä sen merkitystä — oli _velvollisuus_. Äänet sisällä heikkenivät heikkenemistään. Lapsi makasi yhä paikallaan siristellen silmillänsä laivasta kohti. Hänen päänsä yläpuolella riippui holvina heleitä oksia, jotka sulkivat häneltä todellisuuden maailman ja näkyivät kaareutuvan käytäväksi keijukaisten valtakuntaan. Sinne vievä portti on kevyt, mutta silti varsin vaikea avata, ja tieto tulee ylipääsemättömäksi esteeksi, sillä tuohon lapsuusajan kirkkaiden unelmien maahan saattaa astua vain nuori, kevyt jalka. Tuuli suhisi kehtolauluansa kukkasille, ja Juki Tshan olisi pian nukahtanut, ellei omituinen ääni olisi häntä säikähdyttänyt ja saanut hänet avaamaan silmänsä selkosen selälleen. Kerran ennen hän oli kuullut saman äänen, ja silloin se oli tietänyt kuolemaa isolle ylhäällä puussa asustavalle punarinta-satakielelle. Tällä kertaa oli huudon päästänyt lintuemo, ja Juki Tshan hypähti ylös. Ylhäältä puusta kuului hurjaa siipien räpytystä, ja hohtavan kukkasateen läpi hän näki, miten poloinen puolikasvuinen linnunpoika pyristeli hänen oman, vastikään hankkimansa lemmikin kynsissä. Varmana menestyksestään mirri antoi onnettoman uhrinsa kerta toisensa perään lepattaa muutaman tuuman ja veti sen sitten takaisin julmalla, teräväkyntisellä käpälällään. Vihdoin muuttuivat sen viheriät silmät kapeiksi viiruiksi, ja kauhistuen näki Juki Tshan, miten isoja punaisia pisaroita herui sen suupielistä. Samalla hän kuuli luiden narskuntaa ja seisoi silmänräpäyksen kauhusta halvaantuneena. Mutta sitten valtasi hänet viha. Hän hiipi äänettömästi kissan kimppuun takaapäin ja tarttui molemmilla kätösillään sen kurkkuun. "_Baka_!" [tyhmyri] suhisi hän yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. "Baka... vai syöt sinä linnunpoikasia! Minä pyydän _Onin_ [Peikko paholainen] heti muuttamaan sinut kiveksi, niin saat virua maassa poljettavana ja potkittavana kykenemättä laisinkaan huutamaan tai liikahtamaan! Sinä paha, häijy kissa!" Mirri sätkytteli turhaan. Juki Tshan piti sitä armotta käsivarren päässä itsestään ja mietti sen kohtaloa. Vihdoin katsoi hän päättäväisesti uhriinsa, ja huulet päästivät venytetyn äännähdyksen, samalla kun silmissä välähti tyydytetty kostonhimo. Vihdoin hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä arvoisalle kissalleen, joka oli niin häijysti käyttäytynyt. Hän heittäisi sen kanavaan, tuonne kanavaan, jossa vilisi mulkosilmäisiä ja pitkäkielisiä sammakoita. Siellä siivekkäät hirviöt sitä pistäisivät ja kaikenlaiset ilkeät itikat purisivat, kunnes vuorovesi sen viimein huuhtelisi mukanaan suureen mereen, missä se ei saisi maitoa juodakseen eikä linnunpoikasia syödäkseen. Hänen ajatellessaan, miten hänen karvainen leikkitoverinsa uiskentelisi kauheassa kanavassa, jolla Juki Tshanin mielikuvituksessa ei ollut alkua eikä loppua, rupesi sääli sarastamaan hänen sydämessään, ja pienten käsien puristus höltyi hiukan. Mirri sai hengähdysaikaa ja käytti sitä hyväkseen. Ponnistellen vapautuakseen se piirsi terävillä kynsillään pitkän punaisen naarmun Juki Tshanin paljaaseen käsivarteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä jokainen säälinkipinä hävisi tytön sydämestä. Hän tarttui elukkaan tiukemmin ja juoksi pientä polkua pitkin kadulle, samalla huolellisesti tarkaten portinvartian pientä majaa. Tämä oli nimittäin hyvin vanha ja vastenmielinen mies. Hänen viimeinen keksintönsä oli, että pienet tytöt ainoastaan hänen armollisella luvallaan saivat kulkea veräjistä ulos tai sisälle. Olipa hän eräänä päivänä uhannut Juki Tshania rangaistuksellakin, ja tyttö oli perin halveksivasti kehoittanut häntä itse hakkaamaan päänsä poikki, jos tahtoi pelastua jostakin pahemmasta. Nyt oli tie vapaa. Hän käänsi päänsä pois ja painoi pienen ruumiinsa raskaita portin puoliskoja vasten, kunnes ne erottuivat kylliksi päästääkseen hänet lävitse. Hän oli niin syventynyt aikomukseensa tulla kanavan reunalle kadun toisella puolella, että hän ei huomannut lähestyvää dshinrikishaa, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet työkätty kumoon ja sysätty sivuun. Kun hän oli hieraissut pahimman tomun silmistään ja jälleen nousi ylös, yhä tiukasti puristaen kissaa, dshinrikishan kuljettaja ja hänen kyydittävänsä kumartuivat hänen ylitseen. Viimemainittu, amerikkalainen poika, jonka vaalea tukka ja siniset silmät kummastuttivat hänet sanattomaksi, oli juuri harjaamassa tomua tyttösen kimonosta, ja hänen huulensa liikkuivat ja lausuivat omituisia ääniä. "Kuulehan, pikku tyttö, olen hyvin iloinen, että et loukkautunut tai katkaissut jäseniäsi", oli hän juuri sanonut parhaansa mukaan ponnistellessaan siirtääkseen tomun tytön kimonosta omaan nenäliinaansa. "Missä on äitisi ja isäsi tai hoitajattaresi, jotta he antaisivat sinulle vähän vitsaa ja pitäisivät sinut poissa kadulta?" Hänen puhuessaan Juki Tshan oli kuin lumottuna kuunnellut jokaista sanaa hänen huuliltaan ja hetkiseksi unohtanut julman aikeensa. Kissa huomasi, että hänen puristuksensa höltyi, alkoi pyrkiä vapaaksi, ja kiivas kamppailu sukeutui heidän välillään. Poika katseli huvitettuna ja puhkesi nauruun — nauruun, joka alkoi silmistä ja valaisi koko kasvot, kunnes se vihdoin päättyi poikamaisen hilpeyden puuskaan. Juki Tshan katseli hetkisen vuoroin häntä, vuoroin hymyilevää kyytimiestä ja kävi tulipunaiseksi suuttumuksesta. Sitten hän alkoi nopeasti juosta kanavaa kohti. Mutta Dick Merrit oli nähnyt katseen hänen silmissään ja arvaten hänen aikomuksensa kiirehti ritarillisesti kissaa pelastamaan. Hän oli isokasvuinen kuusitoistavuotiaaksi, ja pitkillä säärillään oli hänen varsin helppoa tavoittaa pieni tytöntypykkä, vaikka tämä kiitikin minkä jalat kannattivat. "Ei, jätä se tekemättä, lapsi!" huusi poika. "Sinä et saa heittää sitä säikähtynyttä elukkaa kanavaan, vaikkapa tästä tulisi tappelu välillämme!" Hän tarttui Juki Tshanin toiseen käsivarteen, yrittäen useampaan kertaan irroittaa sätkyttelevän eläimen hänen otteestaan. "Ija, ija", vastusteli lapsi närkästyneenä, mutta Merrit oli yhtä päättäväinen kuin hänkin ja piti hänestä tiukasti kiinni. Vihdoin hän aivan keveästi lyödä napsautti pieniä käsiä. Tämä oli ensi kerta, kun Juki tutustui ruumiilliseen väkivaltaan, ja hänen kätösensä hellittivät heti puristuksensa hänen itsensä kummastuneena tuijottaessa pojan päättäväisiin kasvoihin. "Otaksun, että zjasi merkitsee 'ei', pikkuneiti, mutta minä sanon myöskin ija", virkkoi hän ottaessaan kissan tytöltä ja sivellessään sen kuvioille leikeltyä turkkia. "Sinä et saa viskata sitä kanavaan. Mikset antaisi sitä minulle? Minä hankin parhaillaan kokoelman kissoja ja muita otuksia kouluuni ja tahtoisin mielelläni liittää siihen tämän merkillisen kappaleen. — Kysykää häneltä, enkö voi sitä saada." Kyyditsijä, joka oli pysynyt hymyilevänä katselijana, näki Dick Merritin kaivelevan taskuaan ja kiiruhti heti väliin. "Hän paha tyttö", sanoi mies. "Hän tekee surma kissalle. Saada kymmenen seniä [sen on noin 2 1/2 peniä.], viedä kotiin tyttö. Ei enää tartte kissa." Mutta Dick epäsi hänen välitysyrityksensä. Hän sulloi kissan takkinsa alle ja kumartui sitten tarttumaan Juki Tshanin vastustelemattomaan käteen. Hänen kimononsa hiha valahti alas ja paljasti pitkän, punaisen naarmun. "Ahaa, kissalla on kynnetkin! Kernaasti lyön sitä, kun se on tehnyt sinulle pahaa, mutta en mitenkään voi sallia, että työnnät sen tuohon likaiseen ojaan. Nyt se saa seurata minua kotiin, ja jonakuna päivänä tuon sensijaan jotakin sinulle. Tiedän kyllä, ettet ymmärrä sanaakaan puheestani, mutta en totisesti käsitä, miten sinuun nähden menettelisin." Ja Dick jatkoi leperrystään, samalla kun hän tunsi itsensä tavattoman kömpelöksi ja hyväili vuoroin kissaa vuoroin Juki Tshania. Juki seisoi aivan ääneti ja katseli häntä suoraan silmiin, vaikka hän ei vielä ollut täysin toipunut ensimäisestä lyönnistä, mitä hän koskaan oli saanut. "Tahdothan sinä tulla kiltiksi, eikö totta? Etkä enää ryhdy hukuttamaan kissoja tai muita otuksia?" jatkoi poika vakuutellen. Silloin tapahtui se ihme, että Juki Tshan lapsen vaistomaisella käsityskyvyllä äkkiä ymmärsi hänen tarkoituksensa oudosta kielestä huolimatta. Hän hiipi nuorukaisen luo kuin pieni linnunpoikanen ja silitti poskellaan hänen olkapäätänsä. Se merkitsi enemmän kuin täydellistä alistumista — se merkitsi liittoa voitollisen vihollisen kanssa. Dick suoristausi punehtuen ja hämillään ja asettui dshinrikishaansa, olematta näkevinään vetäjän hymyilevää naamaa. Juki Tshan pani kätensä ristiin aivan vyöhikkönsä alle ja kumartui eteenpäin niin syvään, että hän muistutti puoleksi avattua kynäveistä. "Arigato — arigato!" toisteli hän kohteliaasti ja kumarsi kerran toisensa perään. "Hän sanoa kiitos", tulkitsi kyyditsijä. "Hyvästi", huusi Dick. "Älä nyt vain unohda — ole kiltti!" Juki jäi seisomaan paikalleen katsellen pois kiitävää dshinrikishaa ja sen alta vilkkuvia vetäjän ruskeita sääriä. Hän oli unohtanut kissan ja muisti ainoastaan sinisten silmien ystävällisen ilmeen. "Juki, Juki!" kuuli hän äkkiä äidin huudahtavan omalla kielellään. "Tule! Kaikki on järjestetty juhlaa varten, ja olen etsinyt sinua niin kauan, että sandaalit jaloissani ovat kuluneet. Kiirehdi, ennenkuin punaiset pavut kylmenevät!" Lapsi vastasi venytetyllä huudahduksella, kuiskaillen tuon tuostakin: "Ole kiltti — ole kiltti." Hän oli kuullut samat sanat useita kertoja ennen. Ne yhtyivät hänen muistissaan hänen ensimäiseen käyntiinsä lähetyskoulussa ja erääseen pitkulaiseen laatikkoon, jonka sisältä tapasi tulla hyvin makeita ja herkullisia punaisia ja valkoisia palasia. Mutta kun hän nyt itsekseen mutisi sanat, ne tuntuivat saaneen uuden merkityksen. Hän hiipi veräjän läpi ja läheni verkalleen pientä majaa, joka näytti niin iloiselta ja hauskalta juhlapuvussaan. Luumupuun ohi mennessään hän katsahti ylös ja näki lintuemon makaavan poikueensa päällä. Äkkiä sai ajatus pienet kasvot kirkastumaan kuin kukkasen päivänsäteistä. Hän vilkaisi vielä kerran linnunpesään ja silittäen omaa poskeaan virkkoi aivan ääneensä: "Ole kiltti, Juki, ole kiltti." II. SUURI NUKKEJUHLA. Japanilainen asunto on keväällä kuin keijukaisten talo, katto ja alustus bamburuo'osta sekä muutamia pystyyn asetettuja tukia antamassa rakennukselle todellisuuden leiman. Juki Tshanin koti oli tyypillinen. Päivisin siirrettiin paperisuojukset huolellisesti syrjään, jotta tuuli sai esteettä löyhähdellä huoneiden läpi. Illan tullen asetettiin raskaita puuovia kehyksiin ja täten suljettiin pääsy yöilmalta samoin kuin kaikilta häijyiltä hengiltäkin, jotka tohtivat liikkua vasta sitten, kun suuri aurinko oli lakannut valvomasta. Tätä kaikkea piti koossa kapea puukuistikko, joka kiersi koko rakennuksen ja jonka lattian sukupolvien jalat olivat siloittaneet peilikirkkaaksi. Täällä Juki Tshan ensi kerran oli nähnyt omat kasvonsa, ja — valitettavasti! — myöskin oppinut kujeen pistää ulos pienen punaisen kielensä. Tällä verannalla vastapäätä luumupuuta Juki tapasi vanhempansa. Molemmat vanhukset istuivat jalat allaan kirjavilla pieluksilla ja odottivat häntä käsivarret ristissä. Heidän juhlapukunsa haastoivat menneestä loistosta; nyt oli parhaan mukaan koetettu kuluneissa kohdissa korvata oikea kulta mukaillulla. Vuosi vuodelta oli taistelu vanhentuneiden liikeperiaatteiden ja uusien monimutkaisten menettelytapojen välillä kaivanut vaot miehen otsalla hiukan syvemmiksi, ja silmät, jotka hänen nuoruudessaan olivat hehkuneet kunnianhimoa, olivat nyt enimmäkseen maahan luotuina, jotta vaimo ei huomaisi niiden levotonta, huolestunutta ilmettä. Mutta kuinkapa olisi äänettömyys voinut salata mitään tältä pieneltä hiutuneelta naiselta, joka niin monet vuodet oli palvellut miestään ruumineen ja sieluineen? Kun hänet ensi kerran kainona, nuorena morsiamena lähetettiin koitteeksi hänen luokseen, ei sanaa rakkaus vielä ollut hänen sanakirjassaan. Velvollisuus oli ainoa, minkä hän tunsi: hän ei pyytänyt mitään ja antoi kaikkensa. Senjälkeen hän oli saanut lausua tervetulleiksi monta pientä ihmisolentoa, joiden kädet olivat hohtavat ja kurttuiset kuin kirsikankukkain terälehdet; mutta ne olivat heti jälleen sulkeneet silmänsä ja menneet hyvän Dshizo-jumalan luo, joka aina on valmis auttamaan pienokaisia kuoleman virran yli. Pelko, että joku toinen nainen tulisi riistämään hänen paikkansa kodissa, jotta perhenimi ei häviäisi, piti häntä monet yökaudet valveilla, ja lukemattomia kertoja hän oli hiipinyt pienelle alttarille tuskallisissa rukouksissa anomaan, että saisi säilyttää yhden ainoan pienen ihmistaimen. Mutta vaikka yö oli ollut kuinka pitkä, ajatukset kuinka raskaat tahansa, aamu tapasi hänet aina iloisena ja luottavaisena, kykenevänä kaikkiin ponnistuksiin puolison mieliksi. Tämän jokainen toivomus oli välttämättömästi täytettävä, ja vaikka vaimo itse hiljaisuudessa alistin moniin kieltäymyksiin, miehen täytyi aina saada parasta, mitä voitiin hankkia. Hän työskenteli myöhään yöhön, möi pienet yksityisesti omistamansa esineet, tyytyi vähäpätöisimpäänkin tunnustukseen ja suunnitteli kaikki niin hyvin, että miehen ei koskaan tarvinnut huomata pienintäkään puutteellisuutta talousasioissa. Vuosien työn, rukousten ja odotuksen jälkeen sai hän vihdoin palkkansa. Eräänä yönä ankaran lumimyrskyn vallitessa saapui odotettu lapsi maailmaan ja vanhemmet antoivat sille nimeksi _Juki_ [Lumi.] lumen mukaan, joka oli tuonut heille tämän lempilapsen. Juki Tshanin muassa saapui rakkaus perheeseen sitoen vanhempain sydämet yhteisillä toiveilla toisiinsa. Siitä pitäin se oli aina vallinnut pienessä kodissa, ja kun lapsi nyt näyttäytyi ja pienillä jaloillaan, jotka koko päivänä eivät olleet sandaaleja koskettaneet, painoi tomuisia jälkiä kiiltäväksi silatulle lattialle, vanhempain silmät loistivat ilosta. Juki Tshan katsahti katuvaisena noihin tekemiinsä rumiin jälkiin ja tunsi olevansa kovin siivoton pikkutyttö. Sitten muisti hän uuden päätöksensä ja katsoi suoraan uskollisiin silmiin, jotka aina tähän asti olivat häntä rakastavasti katselleet. Hän hiipi vanhempainsa luo ja kumartui tarttumaan äidin käteen, joka oli kova ja työstä sierottunut. Sitten siveli hän sillä pehmeätä poskeansa ja kuiskasi äänellä, jossa samalla kertaa värähti sekä anteeksiannon toivo että varmuus siitä: "Go men nasai." Äiti kumarsi syvään ja vakuutti hänelle anteeksiantoaan samalla sekä arvokkaasti että leikkisästi. Sitten tunne vei voiton muodollisuuksista; hän nosti pienokaisen helmaansa ja antautui hetkeksi häiritsemättömän onnen valtaan. Isä istui vieressä ja katseli heitä veitikkamainen väike silmissään, tekemättä mitään huomautusta. Vihdoin hän kuitenkin mainitsi, että heidän majesteettinsa, nuket, olivat jo kovin kauan saaneet odottaa hyllyllään. Eiköhän olisi aika käydä kunniatervehdyksellä niiden luona. Vuodet olivat uurtaneet syviä vakoja vanhempien otsaan, mutta Juki Tshanin pulppuavaa elämänhalua katsellessaan he tunsivat itsensä päivittäin nuorentuneiksi. Kun he nyt kumpikin tarttuivat tytön pieniin kätösiin ja yhdessä menivät nukkeja tervehtimään, kaikki kolme olivat niin hilpeitä, että Juki ehdotti tavallisen kävelemisen asemesta tahdissa hyppäämistä siihen tapaan kuin hän äskettäin oli lastentarhassa oppinut. Sehän oli jotakin tavatonta, mutta mitäpä ei tekisi lapsukaisen tähden! Jukin rohkaisemina isä ja äiti hyppivät eteenpäin, ja tyttö koetti turhaan noudattaa tahtia, ollen itse aivan hengästynyt ihastuksesta. Huoneessa ei ollutkaan mitään heidän kulkuaan ehkäisemässä. Ei mitään tuoleja, joiden kiusallisiin jalkoihin saattoi kompastua, ei teräväsyrjäisiä sänkyjä tai pöytiä; ei mitään muuta kuin pehmeä paksu matto, sama, jolla Juki kerran oli suorittanut kaikki lapsuuden voimisteluharjoitukset, saamatta pienintäkään vammaa hentoihin jäseniinsä. Puolittain kontaten, puolittain hyppien ja läkähtymäisillään naurusta ja ponnistuksista kolmikko viimein saapui samalle paikalle, missä kuutta vuotta aikaisemmin oli uhrattu kiitosuhri vastasyntyneestä tyttösestä, joka nyt molemmille vanhuksille merkitsi elämän onnea. Parhaassa huoneessa olivat nuket asetettuina viidelle pitkälle punaisella verhotulle hyllylle. Siinä oli isoja ja pieniä, paksuja ja kapeita nukkeja, kukin niistä esittäen jotakin ruhtinaallista henkilöä kaukaisilta ajoilta. Niiden pukujen kuosit olivat jo ammoin tulleet vanhanaikuisiksi. Siinä oli Dshimmo Tenno, ensimäinen oikea keisari. Hänen tukkansa oli järjestetty mitä kummallisimmalla tavalla; puku oli paksua kultakirjokangasta, ja käsissään hän piti kahta hirveätä miekkaa. Siinä oli Dshingo, joka miekkailutaidossa oli saavuttanut katoamattoman maineen ja joka oli niin iso, että hänen täytyi istua keisarien joukossa ja katsella alas muihin keisarinnoihin. Niin, kyllä niitä oli ääretön liuta! Toiset ansaitsivat muistamista jokaisena vuoden päivänä, toiset taasen olivat sitä lajia, että oli parasta unhoittaa ne mahdollisimman pian. Juki Tshan osasi luetella koko rivin ulkoa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa niiden eteen, milloin hän vain saattoi sen säädyllisesti tehdä. Ei käy päinsä olla epäkohtelias keisarille, vaikka hänen kuolemastaan olisikin kulunut jo satoja vuosia. Todellisuudessa tämä joukko hyllyllä komeilevia vanhoja nukkeihmisiä ei tehnyt häneen kovinkaan syvää vaikutusta; mutta hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi kohdella niitä huomaavaisesti. Olihan mahdollista, että ne todella kykenivät muuttamaan hänet sisiliskoksi tai käärmeeksi, kuten vanha portinvartia oli sanonut. Hänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta posliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu pienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä, että tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä ja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin täydellisen kappaleen. Vielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä maalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja niitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä, että niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai Juki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi kuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet taputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat esiin päänsä. Hän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä leikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki sallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita. Kaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti liikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten merkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt omiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti, kunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä asiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi Juki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan? Siis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen tuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella. * * * * * Bambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko suudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi kulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet olivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset isossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi ne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi kadonnutta. Sisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen väsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli pientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn alta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen, koettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa liikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi verhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen ja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet pistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi pikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti. Yölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi varjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille paperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille, kun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen. Hän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: "Lapseni, lapseni, lapseni!" Lepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne näyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin niistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan selvään virkkoivat: "Ole kiltti!" Tähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta äiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen lastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää: Nuku, pieni, nuku! linnut jo lepää; yölamppu palaa pajupuiden alla: äitisi valvoo. Nuku, pieni, nuku! III. KAHTATOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN. Kaksitoista kertaa oli tuuli varistanut luumupuiden valkoiset kukat, ja Juki San [Arvonimeä "tshan" käytetään lapsista, mutta niiden täysikasvuisiksi tultua liitetään nimen jälkeen "san". Tekijä.] oli nyt nuori neitonen ja astumassa aikuisten maailmaan, sen suruihin ja huoliin. Vaikka häntä ilmeisesti saattoi pitää myöhempänä painoksena entisten päivien hemmotellusta, vilkastunteisesta ja onnellisesta tytöstä, hänen silmänsä saivat usein huolestuneen ilmeen, sillä hänen oli taisteltava ankaraa taistelua estääkseen vanhempiansa joutumasta mihinkään kosketukseen päivä päivältä lisääntyvän köyhyyden kanssa. Kolmen vuoden ajan nämä olivat herkeämättä työskennelleet ja ponnistelleet pitääkseen häntä englantilaisessa lähetyskoulussa, jossa hän sai parhaan kasvatuksen, mitä maassa silloin oli tytöille tarjolla. Kun hän vihdoin tuli takaisin pitkän kahnauksen jälkeen vieraiden ihmisten ja vieraan kielen kanssa, oli päivänselvää, että hän ryhtyi täyttämään kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka saattoivat tulla ainoan tyttären osaksi ylhäisessä, köyhtyneessä perheessä. Isä oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja luopui nyt kokonaan olemassaolon taistelusta. Hän oli aina ollut hurskas buddhalainen ja antautui yhä täydellisemmin rukoukseen ja mietiskelyyn valmistuakseen Nirvanaan. Äiti oli kaiken ikänsä elänyt toisen johdossa ja tunsi nyt itsensä aivan kykenemättömäksi toimimaan omin päin, jonka vuoksi hän perin avuttomana kääntyi Juki Sanin puoleen. Tämä oli raskas kuorma nuorten hartiain kannettavaksi, ja kun yö tuli, se tapasi hänet usein hiljaa valvomassa ja mietiskelemässä vaikeata kysymystä, miten vähäiset vaatimukset voitaisiin tyydyttää vieläkin pienemmillä tuloilla. Hän oli lähetyskoulussa oppinut kaikenlaista, osasi lukea ja kirjoittaa huonoa englanninkieltä ja lopettaa kertomataulun nopeammin kuin kukaan muu. Hän oli syventynyt pukeutumistaidon mutkikkaimpiinkin salaisuuksiin, ja jos hänellä oli hyvin runsaasti aikaa käytettävänään, hän saattoi soittaa uruilla kolme erilaista virrensäveltä. Kaikki nämä taidot olivat kuitenkin hyvin vähäksi hyödyksi, kun oli saatava isän eläke riittämään edes hiukkasen yli pienen talouden vaatimattomien tarpeiden. Hänelle oli kerrottu ihmeellisiä juttuja vieraasta maasta, joka sijaitsi kaukana hänen kotisaarestaan ja jossa säätyläisperheiden tyttäret voivat hankkia itselleen työtä ulkona monirientoisessa maailmassa. Kovin hän oli hämmästynyt heidän rohkeuttaan ja ihmetellyt kansan tapoja, jotka sellaista sallivat! Samalla hän sentään hiukan kadehtikin heidän vapauttaan ja huokaili raudankovan sovinnaisuuden kahleissa, joka kielsi häntä jättämästä isänkotia, kunnes vanhemmat olivat järjestäneet hänen avioliittonsa — jokaisen japanilaisen naisen välttämätön kohtalo. Yksinomaan tämän vuoksi oli hänelle niin huolellisesti opetettu kaikenlaisia talousaskareita ja seurustelun taitoa. Hänen kasvatuksensa tarkoituksena oli hänen syntymästään asti ollut kehittää hänet kykeneväksi kerran sulostuttamaan puolison elämää ja tekemään tämän koti iloiseksi ja miellyttäväksi. Päivä päivältä kävi olemassaolon taistelu vaikeammaksi ja Juki San ponnisteli nuoren ihmisen tarmolla ja pelottomuudella. Ilakoiden ja leikkiä laskien hän tarjoili vanhemmilleen näiden vaatimattoman aterian, alati kehoittaen heitä nauttimaan sitä, mitä hän muka kuvitteli suureksi juhla-ateriaksi, mutta jonka hankkimiseksi hänen ehkä oli täytynyt uhrata joku perheen vanhoista muistoesineistä. Hän käänsi varsin näppärästi riisisangon niin, että he eivät voineet nähdä sen niukkaa sisältöä, ja kaatoi kuuman veden juhlallisesti heidän maljakoihinsa vakuuttaen, että mikään _sake_ [japanilainen riisiviini.] ei voinut maistua niin oivalliselta kuin tämä. Hänen päätöksensä pitää heidät onnellisessa tietämättömyydessä asiain tilasta pakoitti hänet äärimmäisiin ponnistuksiin, mutta se oli aivan yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa, ja velvollisuus oli ainoa uskonto, josta Juki San tunsi itsensä täysin varmaksi. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin merkillistä tässä pienessä kodissa. Isä kutsui tyttärensä luokseen ja kertoi juhlallisesti, että oli päätetty avioliitto hänen ja Saito Sanin välillä. Viimemainittu oli varakas upseeri keisarin hovissa. Juki kumarsi päänsä mattoon ja kiitti jumalia. Nyt saisivat hänen vanhempansa viettää loput päivänsä loistossa ja yltäkylläisyydessä. Saito San oli vain etäinen utukuva, jota hänen koko vastaisen elämänsä aikana oli toteltava ja jonka koti hänen oli pidettävä järjestyksessä. Mutta hän toi mukanaan toivotun avun, ja tytön ajatukset uhkuivat kiitollisuutta. Nyt, kun köyhyyden painostava kuorma oli nostettu hänen hartioiltaan, pääsi nuoruuden ilo oikeuksiinsa ja koko hänen olentonsa säteili ihastusta. Useita kertoja tätä ennen hänen isänsä oli saanut naimatarjouksia tyttärelleen, sillä huhu tämän kauneudesta ja lapsellisesta hellyydestä vanhempiansa kohtaan oli levinnyt laajalle. Mutta isä oli kateellisesti vartioinut aarrettaan ja antoi suostumuksensa vasta sitten, kun tehtiin tarjous, joka vastasi hänen entistä arvoansa ja asemaansa. Kun hän nyt näki tyttärensä hehkuvat posket ja onnellisen ilmeen hänen silmissään, hän laski kätensä tytön pään päälle ja antoi hänelle siunauksensa. Kun Juki jäi yksikseen, hän taputti käsiänsä riemusta. "Tehdä onnelliseksi kuin Amerikan sensei", kuiskasi hän. "Hei, hei! Nyt saan sanoa huolilleni hyvästi;" ja sitten hän kiirehti pois, kantamaan kiitosuhriansa kotijumalille. Kun isä oli tehnyt alkuvalmistukset avioliittoa varten ja antanut vaimonsa toimeksi perheen vanhojen arvoesineiden myynnin, jotta rikkaan puolison taloon joutuvalle tyttärelle voitaisiin hankkia sopivat kapiot, hän palasi piippunsa ääreen ja mietiskelyihinsä. Juki San ja hänen äitinsä nousivat auringon mukana, toimittivat tavalliset askareensa, ompelivat ja kirjasivat leikkiä laskien ja laulaen. Kestetyt murheet olivat unohdetut, eivätkä he huolineet surra tulevaisuutta. * * * * * Eräänä aamuna vain muutamia viikkoja senjälkeen, kun avioliitto oli päätetty, Juki kuuli postimiehen huutavan, ja kun hän riensi häntä vastaan, ojensi hän tytölle kummallisen kirjeen. Kuori oli valkoinen ja nelikulmainen, ja pitkittäin [japanilaiset kirjaimet juoksutetaan pystysuoraan ylhäältä alas.] oli siihen oivallisella englanninkielellä piirretty hänen nimensä ja osoitteensa. Hän käänteli sitä ihmeissään sormiensa välissä ja mursi vihdoin sinetin. Ison rakennuksen kuva ylinnä paperilla kiinnitti siihen määrin hänen huomionsa, että kului pitkä aika ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi sisältöön. Allekirjoitus ja ne yksityiset sanat, jotka hänelle ensi lukemalla selvisivät, saivat hänet huudahtamaan ilosta ja hämmästyksestä. "Kah, se on siltä lystikkäältä pojalta, joka kerran löi minua sormille kauan aikaa sitten. Hän tahtoo tulla luoksemme asumaan! Kas sitä!" Ketään muita ei ollut saapuvilla kuulemassa kuin hänen oma onnellinen itsensä. Hän ojensihe lattialle, pienet, hehkuvat kasvot käsien varassa, levitti kirjeen eteensä ja alkoi ääneensä lukea sitä: "Jokohamassa. Miss Juki luuje — Paras miss luuje! Tokkohan enää muistatte erästä amerikkalaista poikaa, joka kerran aikaisimpina lapsuusvuosinanne sattui häiritsemään suunnitelmianne erääseen kissaan nähden? Itse muistan tapauksen varsin hyvin ja samaten ne pienet hauskat retkeilyt luonnon helmaan, joita te, äitini ja minä sitten yhdessä teimme. Toivoakseni ette kuitenkaan ole minua unohtanut, sillä nyt aijon juuri käyttää oikeuksiani yllämainitun taistelun voittajana pyytääkseni teiltä erästä suosiota. Hallitukseni on nimittäin lähettänyt minut teidän maahanne tärkeässä asiassa, ja kun huomasin, ettei ollut mitään majataloa tulevan toiminta-alueeni lähettyvillä, kirjoitin samaan kouluun, missä muutamia vuosia sitten oleskelin äitini kanssa, tiedustellen sellaista perhettä, joka ystävällisesti tahtoisi ottaa minut pariksi kuukaudeksi luokseen asumaan. Omituista kyllä, ilmoitettiin minulle isänne nimi ja osoite, ja kun kirjeessä vielä mainittiin, että perheen ainoan tyttären nimi oli Juki San ja että hän osasi puhua ja kirjoittaa englanninkieltä, johtui heti mieleeni pieni 'Sisko Lumihiutale' menneiltä ajoilta. Suostuisikohan isänne todellakin ottamaan minut luoksenne pariksi kuukaudeksi, jos lupaan käyttäytyä oikein hyvin ja tyytyä mahdollisimman pieneen tilaan? Jos niin luulette, ehkä tahdotte olla hyvä ja sähköttää minulle tänne Jokohamaan, niin tulen suoraan sinne. Toivon pian näkeväni teidät jälleen! Vanha ystävänne Richard Merrit." Juki San tavaili kirjeen läpi ja koetti turhaan selvitellä kaikkia noita vieraita sanoja. Se oli epäilemättä englanninkieltä, mutta aivan toisenlaista kuin se englanninkieli, mitä hän oli tottunut kuulemaan. Hänen täytyi juosta noutamaan pieni sanakirjansa ja sitten hän lause lauseelta tutki sisällön selväksi. Niin, kyllä hän muisti tuon pojan! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset silmät, jotka osasivat nauraa, ja hän oli iso, iso poika, joka usein oli kantanut häntä olallaan! Juki piti kokoonkäännettyä kirjettä varovaisesti molemmilla käsillään ja vaipui iloiseen odotukseen. Ulkomaalainen vieras tulisi kokonaiseksi kahdeksi kuukaudeksi hänen kotiinsa asumaan; sitten joutuisi hän naimisiin, saisi käyttää kaikkein hienointa kimonoansa ja antaa kauniita lahjoja vanhemmilleen. Buddha huolehti hänestä todellakin! Aina siitä asti, kun hän oli palannut lähetyskoulusta, hän oli tuntenut siinä suhteessa epäilystä! Sillä hänestä oli näyttänyt siltä, ettei Jumala koskaan kuullut hänen rukouksiaan, vaikka hän rukoili häntä yöt päivät. Kaiketi hän oli odottanut, antaakseen hänelle kaiken tämän onnen yhdellä kertaa. — Hän oli hyvä, ystävällinen ja ajatteleva jumala. Huomenna, ennenkuin nouseva aurinko ehtisi kullata ison pinjapuun vuorella, hän menisi temppeliin sanomaan sen hänelle. Juki Sanin vanhemmat suostuivat kernaasti tyttärensä pyyntöön ja iloitsivat voidessaan valmistaa hänelle huvia. Sitäpaitsi tulisivat muukalaisen maksamat rahat mieluisaksi lisäksi myötäjäisiin. Kihlaus oli heille yhtä sitova kuin avioliitto, eivätkä nämä vaatimattomat ihmiset olleet kuulleet puhuttavankaan, että nuori sydän voi joskus tehdä kapinan perinnäistapoja ja sovinnaisia sääntöjä vastaan sekä kulkea omaa tietänsä. Lapsi toivoi vieraan tulevan, ja kun he muuten niin harvoin voivat hankkia hänelle huvia, he tietysti olivat valmiit noudattamaan hänen tahtoaan. Vastaussähkösanoman lähettäminen oli seuraava jännittävä tapaus. Juki San kirjoitti nuo muutamat sanat viidellä eri tavalla ja huomasi, että kun oli saatava kokoon englantilainen lause, hänen kielensä oli paljoa taitavampi kuin hänen sormensa. Vihdoin hänen onnistui suurilla ponnistuksilla kirjoittaa: "Tarjoan teille koko taloni. Todellinen ystävänne Juki." Sitten ravisti hän päätään ja yritti uudestaan: "Sydämeni toivottaa teidät tervetulleeksi. Juki." Tämäkään ei oikein vastannut hänen korkeita vaatimuksiaan, ja lopuksi hän päätti sähköttää seuraavat kolme sanaa, joiden sisällöstä hän ainakin oli varma: "Tehkää hyvin, tulkaa." * * * * * Lähinnä seuraava aika meni kokonaan innokkaihin valmistuksiin. Ei ollut helppoa tehdä kaikkea niin hauskaksi ja mukavaksi kuin sellaisen kunnioitetun vieraan läsnäolo vaati, ja Juki San sai pinnistää kekseliäitä aivojaan äärimmäiseen asti. Mutta hän käytti päätänsä ja käsiänsä iloisella, uupumattomalla tarmolla — asetti raskaan pronssisen _hibatshin_ eli hehkupannun maton mustaksi palaneelle reiälle, pingoitti uutta riisipaperia _shodshin_ puupuitteisiin ja ripusti hauska-aiheisen _hakemonon_ niille kohdille seinissä, missä muurisavi oli murennut. Hän liehui talon toisesta päästä toiseen, nauroi ja puuhasi, ja vanha puutarha ulkopuolella vastasi kukkien tuoksulla ja linnunlaululla. Juuri Merrit Sanin tulopäivänä, kun jo oli asetettu viimeinen kukka maljakoihin ja harjattu viimeinen tomuhiukkanen matolta, keksi Juki Sanin terävä silmä ruman repeämän paperiovessa, joka eroitti vierassuojan heidän pienestä ruokasalistaan. Pienoinen murheellinen ryppy painui hänen kulmiensa väliin, mutta muuttui pian hymyksi. "Ah", huudahti hän, "ajatukset tulevat nopeasti! Voinhan maalata bambutaulun ruman reiän päälle!" Hän alkoi heti työskennellä väreillä ja siveltimellä, ja hänen pienet näppärät sormensa kätkivät pian raon kokonaisella metsällä sieviä _take-ruokoja_, jotka kohosivat lumipeitteisen vuoren juurelta. Vielä viimeinen sivellys, ja sitten istahti hän lattialle katselemaan tuotettaan hyvin tyytyväisenä. "Nyt on kaikki valmista!" sanoi hän hiljaa itsekseen, "nyt ei ole muuta tehtävää kuin odottaa ilomielin Amerikan sensein tuloa." Hän kuuli naurua aivan takanaan ja käänsi nopeasti päänsä: oviaukossa seisoi pitkä muukalainen, joka hymyillen ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi. Mutta kädenpuristus oli Juki Sanille tuntematonta. Hän katsahti vieraaseen nopeasti ja kummastuneena ja kumarsi sitten miellyttävän kohteliaasti pääkkösensä lattiaan asti. Hänen tavallinen iloinen puheliaisuutensa oli kuin poispuhallettu. Hämillinen ujous painoi hänet melkein maahan, eikä Merritin avonainen katse suinkaan parantanut asiaa. Alasluoduin silmin vei hän hänet perheen isompaan arkihuoneeseen, kehoitti häntä istumaan ja pitämään hyvänään sitä vieraanvaraisuutta, mitä hänen isänsä halpa talo voisi tarjota. Merrit saapui pitkältä, väsyttävältä matkalta, ja hänestä oli jotakin kuvaamattoman viehättävää paikan tyynessä kauneudessa ja hiljaisessa miellyttävässä tytössä, joka oli vetäytynyt varjoon. Hienotunteisesti hän ei ollut huomaavinaan tämän arkuutta ja rupatteli iloisesti vähäpätöisistä asioista, ikäänkuin tyttö olisi ollut ujo lapsi, joka mielellään tahtoi päästä hänen tuttavakseen, kunhan vain tohti. Tällävälin Juki San sai rohkeutta ja uskalsi jo toisinaan luoda silmäyksenkin leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka uhkea vartalo näkyi täyttävän huoneen lattiasta kattoon. Juki katseli hänen kasvojaan, koetti ymmärtää hänen kummallista kieltään; ja näin hän vähitellen tunsi ihmeellisen ulkomaalaisen lapsuutensa leikkitoveriksi. Niiden työteliäiden vuosien kuluessa, jotka hän oli viettänyt lähetyskoulussa, oli näet englanninkieleen liittynyt muisto pitkästä, kömpelöstä, vieraasta pojasta, jolla oli lystikkään näköinen, kaareva suu, ja jonka silmät tavallisesti hymyilivät, kun hän lausui omituisia ääniään. Kuinka isoksi, komeaksi ja kauniiksi hän oli tullut! Ja pukukin aivan erilainen kaikesta, mitä Juki koskaan oli nähnyt! Hänellä oli niin valkoiset, pitkät kädet, ja hyvin muisti Juki niiden tiukan, voimakkaan puristuksen. Hänen täytyi katsahtaa nuorukaiseen tuon tuostakin ja nauttia hänen äänensä syvästä soinnusta, kunnes hänen pieni tytönsydämensä vihdoin alkoi niin rajusti sykkiä, että posket tulivat hehkuvan punaisiksi. Ujous katosi vähä vähältä, ja kun Merrit leikkisästi kysyi, miten ihmeessä hän saattoi hoitaa tehtäviään niillä harvoilla japanilaisilla sanoilla, jotka hän taisi, hän rohkeni aivan reippaasti vastata: "Minä tietää keino — minä opetta teille Nipponin kieli; te antaa minulle vaikean Amerikan-kielen viisaus." "Se menee mainiosti", myönsi Dick ja ojensi kätensä vakuudeksi. Mutta tyttö vetäytyi levottomasti takaisin. "Ei, ei, älkää mene!" virkkoi hän, käsittäen lauseen väärin. "Te pitää jäädä. Saa kaikki minun taito Nipponin kielessä! Oi, olkaa niin ystävällinen!" Ja hän katsoi rukoilevasti vieraaseen. Merrit nauroi sydämellisesti. "Hyvä on, Juki", sanoi hän; "minä jään, ja huomenaamulla alamme koulumme." Nyt olivat Juki Sanin vanhemmat saaneet tietää vieraan tulosta ja kiirehtivät sisälle lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen erilaisten tavarainsa purkaminen tässä pienessä asunnossa huvitti suuresti koko perhettä. Jokaista kapinetta tutkittiin ja ihailtiin kunnioittavasti, ja kun Merrit otti esille kimpun valokuvia ja näytti heille kotinsa, perheensä ja ystävänsä, tuli mielenkiinto tavattomaksi. Myöhemmin illalla lepäsi Juki San, kuten tavallista, pehmeällä, lattialle levitetyllä _futonillaan_ ja katseli ihmeellisiä varjoja, joita yölamppu loi verhoille huoneessa. Kaikki tässä pienessä majassa oli samanlaista siitä ajasta asti, kun hän oli aivan pieni tyttö. Siellä oli sama lamppu ja sama Buddhan kuva, joka tutkimattomin silmin tuijotti häneen hyllyltään. Juki San heittelihe levottomasti patjallaan. "Se kaunis tyttö kuvassa", — virkkoi hän itsekseen. "Hän menee naimisiin sen kauniin tytön kanssa, sanoi hän, — Sitten Juki huoahti hiukan ja lisäsi aivan epäjohdonmukaisesti: "Minä toivon, että Saito San lähtee sotaan pitkäksi, pitkäksi aikaa." IV. MERRIT SAN. Kahden onnellisen kuukauden ajan Juki San eli kuin unessa. Runsas korvaus, jonka Merrit ehdottomasti tahtoi suorittaa osoitetusta vieraanvaraisuudesta, riitti yllin kyllin pienen perheen tarpeisiin. He saattoivat taas, kuten lapsuusaikanaan, tehdä pieniä rattoisia retkeilyjä, käydä vanhoissa temppeleissä, ja maistella eväitään torri-puiden siimeksessä. Tavallisesti tepsuttelivat vanhemmat heti jälestä, Juki San toimi tulkkina, tavattoman ihastuneena taidostaan. Hän leperteli lakkaamatta, nauroi omille erehdyksilleen ja tuli päivä päivältä sievemmäksi ja säteilevämmäksi. Merrit oli iloinen voidessaan viettää vapaan aikansa niin miellyttävässä seurassa. Juki San oli sama pieni lumoava ihme, jonka hän entuudestaan muisti; viaton ja itsetiedoton tyttö, jonka sydämen syvintä ei vielä kukaan ollut tutkinut. Hän ärsytti ja opetti häntä ja leikki hänen kanssaan, niinkuin leikitään ilakoivan lapsen kanssa. Luonteeltaan hän oli sydämellinen ja harras ja tietämättään hän vähitellen vei Jukin rajan yli siihen maahan, jossa tuntuu niin tuskalliselta herätä yksinään. * * * * * Eräänä varhaisena aamuna, kun laakson usvat heleiden pilvien lailla vielä verhoilivat vuoren purppuraa ja hänen korkeutensa aurinko vastikään oli heittänyt ensimäisen katseensa Fudshijaman kimaltelevalle huipulle, pistäen esille pitkästä vaelluksesta hehkuvat kasvot, Juki San nousi ylös unettoman yön jälkeen ja vilkaisi surullisilla silmillään ulkona heräävään päivään. "Sinä olet laiska tänään, herra Aurinko", sanoi hän uhaten sitä nuhtelevasti sormellaan. "Missä olet ollut? Miksi et ole tullut aikaisemmin valaisemaan minua työssäni?" Hän sitoi kimononsa pitkät hihat ylös, jotta ne eivät olisi tiellä, ja kietoi huivin päähänsä, jonka jälkeen hän alkoi tomuttaa shodshia ja järjestää pientä huonetta. "Minun täytyy kiirehtiä", sanoi hän itsekseen, kun oli lopettanut nopean siivoamisensa. "Täytyy keittää ruokaa yhtä väleen kuin rouva Punarinta-satakieli varastaa kirsikoita poikasilleen. Tänään tärkeä, tärkeä päivä, mutta ei mikään iloinen päivä, Merrit San matkustaa pois! Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja silmät tummenivat ja kävivät surullisiksi. Sitten hän ravisti nuhtelevasti päätänsä ja virkkoi: "Hyi, Juki San, äänesi kuulostaa murheelliselta ja sydämesi ajattelee kyyneleitä. Sinä olet häijy tyttö. Kiirehdi kuumentamaan hibatshi, jotta Merrit San saa gohaninsa — hänen lystikkäällä Amerikan-kielellään sitä kai nimitetään suurukseksi." Kun höyry alkoi kohota tulipannuihin asetetuista kastrulleista, istahti Juki San avoimen ulko-oven eteen lämpimänä ja punaisena ponnistuksistaan. Hän leyhytteli kuumentuneita kasvojansa avaralla hihallaan ja katseli sillävälin herkeämättä, tulisiko ketään pienissä portaissa, jotka johtivat ylempään huoneeseen. Heikoinkin rasahdus sai hänet hymyilevään odotukseen. Ulkoa kuului veden hiljainen loiske ja päivän työhön valmistautuvien miesten leikillisiä huomautuksia. Koko pienen puutarhan saarsi rivi vaahteroita, joiden sananjalkamaiset lehdet välkkyivät heleän punaisina bambujen vihreitä sulkia vasten. Jokainen pieninkin esine täällä oli läheisesti liittynyt Juki Sanin lyhyeen, onnelliseen elämään. Hän oli astunut ensimäiset askeleensa sileällä hiekkakäytävällä ja oppinut tulkitsemaan ensimäiset kirjoitusmerkit vanhasta kivilyhdystä. Nenätön Kvannon tuolla pinjapuun alla oli saanut tietää kaikki hänen salaisuutensa, ja luumupuun juurelta, tuosta aivan läheltä, hän kerran oli pyydystänyt häijyn kissimirrin, joka oli johtanut hänen ensimäiseen tuttavuuteensa Merrit Sanin kanssa. Hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja katsellessaan, miten päiväpaiste kisaili pensaissa ja lehvillä, tuntui hänestä kuin olisi kaikki hänen joustavuutensa äkkiä kadonnut hänen pienestä levottomasta ruumiistaan, ja lempeä suu sai väsyneen, surullisen ilmeen. Hän säpsähti loiskahdusta alhaalla lammikossa, ja kun hän kumartui eteenpäin, hän näki kultakalojen hyppivän korkealle vedenpinnan yli. Samassa silmänräpäyksessä hän oli täynnä elämää ja liikettä. "Juki San on iso, häijy tyttö, joka voi unohtaa pienen kalan. Pikku kultakalat aina hyvin nälkäisiä aamulla. Täytyy kiirehtiä täyttämään niiden tyhjät vatsat; ne ovat jo hyvin ohuet." Hän livahdutti sukkiin puetut jalkansa punotuista sisäkengistä ja pisti ne puutohveleihin. Sitten hän meni erään hyllyn luo ja otti kädentäyden riisikakkuja. Veden kalvo kimalteli kullalta kalojen siinä parveillessa. Juki San murenteli kakkunsa ja katseli tarkkaavasti tuota liikkuvaa ryhmää. Sitten hän sanoi: "Te olette hyvin ahneita kaloja. En koskaan voi täyttää isoja vatsojanne. Nyt täytyy poimia kukkia Merrit Sanin aamiaispöytään." Hän tipsutti laakeiden, sammaltuneiden kivien ylitse pienoiskokoisin Fudshin ohi, missä asuu sen ihmeellisen jumaluusolennon henki, joka puhjetuttaa kasvit henkiin. Hetkiseksi hän pysähtyi muutamien uhkeiden krysanteemien eli päivänkukkien eteen ja katseli kauan nousevan auringon helakassa valossa välkkyviä "aamutähtiä". Vihdoin hän keksi syrjempänä kasvavassa pensaassa valkoisen ruusun, jonka sydän hehkui aivan punaisena. Tyytyväisesti huudahtaen hän pisti kätensä okaitten joukkoon, mutta kun hän samalla ravisti pensasta, niin ihana purppurasiipinen perhonen putosi alas hänen jalkojensa juureen. Juki San, joka oli hellä kaikkia eläviä olentoja kohtaan, lankesi nopeasti polvilleen, ottaen puolipaleltuneen hyönteisen lämpimiin kämmeniinsä. "Ah, Tsho [Perhonen.] Tsho San", sanoi hän hyväillen, "eilispäivänä sinä olit iso ja vahva, tänään tunnet heikkoutta kylmässä. Se Puhurin Jaakko on kovin häijy poika... Sinä et saa kuolla, Tsho Tsho San! Ole kärsivällinen! Minä teen sinut lämpimäksi; minä annan sinulle uuden onnenpäivän." Juki Sanin puukenkien kapse kajahteli hiljaisessa aamuilmassa kun hän riensi pienen kaarisillan ylin ja jatkoi kulkuaan kivikuvan luo lammikon toiselle puolelle. Yhdellä ainoalla otteella — niin keveällä, että se ei mitenkään voinut vahingoittaa hentoja, läpikuultavia siipiä — hän siirsi heränneen perhosen näppärästi armeliaisuudenjumalattaren leveälle otsalle. Jyrkkänä vastakohtana tälle hiljaiselle näytelmälle kuultiin äkkiä jonkun tulevan portaita alas viheltäen amerikkalaisen laulun rytmikästä säveltä. Silmänräpäyksen seisoi Juki San liikkumattomana ja painoi varovaisesti huulensa taitettua ruusua vasten. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin, ja hänen pienet _getansa_ kopisivat iloisesti kivillä. "Heräävä päivä haluaa lausua Sisko Lumihiutaleelle kunnioittavan tervehdyksensä", huudahti Merrit, jonka pitkä vartalo täytti koko oviaukon. Mutta Juki San ei suinkaan tahtonut, että hänet kohteliaisuudessa voitettaisiin. Hän laski käden kummallekin polvelleen ja kumarsi sitten suorassa kulmassa, samalla kun hän kiusoittelevan vakavasti ja juhlallisesti vastasi: "_Ohajo, gozaimas' kjô wa joi o tenki_!" [Hyvää huomenta! Tänään on teidän kunniaksenne ihana ilma.] Merrit tiesi, että hän tytön äidinkielen kohteliaisuusvivahduksissa ei vetänyt tälle vertaa. Mutta hän käytti huolellisesti jokaista tilaisuutta hänen ärsyttämiseensä, vain nähdäkseen hänen punehtuvan ja laskevan silmäluomensa alas, niin että pitkät ripset hipaisivat kuopikasta poskea. Nyt hän suoristautui korkeaksi, jäykäksi ja juhlalliseksi tytön viereen, valmiina nauttimaan mielikuvistaan. "Kuulkaahan, Juki San, muuten myöskin Sisko Lumihiutaleeksi nimitetty, olkaa hyvä ja astukaa alas korskeilta ratsuiltanne ja puhukaa kiltisti englanninkieltä, jotta minunlaiseni pieni poikakin teitä ymmärtää." "Teidänlaisenne pieni poika", nauroi hän, "teidänlaisenne pieni poika! Merrit San hän niin pitkä, että kun hän tekee japanilainen kumarrus, hän tulee alas korkean päältä kuin mahtava bambupuu — kas näin!" Tyttö ojensi kätensä päänsä yli ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes sormenpäät koskettivat maata. Yhä tässä asennossa kiersi hän päätänsä, niin että hänen kirkkaat, veitikkamaiset silmänsä katsoivat suoraan Merritin silmiin. Nuorukainen kohotti lystikkäästi kulmakarvojaan. "Kuulehan, Juki San, sinusta näkyy tulevan keimaileva koketti!" Juki suoristausi äkkiä ja huudahti iloisesti naurahtaen: "Minäkö kroketti? Ei, ei! Kroketit ovat kanan poikapyörylöitä. Ne kelpaa syötäviksi. Minä ei syötävää!" Merrit nauroi ääneensä ihastuksesta, mutta sitten hän kävi vakavaksi. "Ei, Juki San, sinusta ei koskaan tule keimailijatarta! Sinä pysyt samana herttaisena pikkutyttönä ja sinusta tulee oivallinen vaimo sille komealle kapteeni Saitolle, jolla on kultanauhoja ja muita helyjä. — Mutta miten on aamiaisen laita? Tietänet, että juna lähtee tunnin päästä, ja ellet nyt pian anna minulle jotakin korkea-arvoiseen vatsaani sullottavaa, täytyy minun tosiaankin syödä sinut!" Peljästystä teeskennellen toi Juki kiireesti toisesta huoneesta pienen pöydän ja tarjoili hänelle aivan näppäränä paistettua kalaa ja höyryävää lientä. Pienessä japanilaisessa talossa ei ollut saatavissa tuolia, joten Merrit sai istua lattialla, mutta hän söi omalla veitsellään ja haarukallaan — selvä todistus hänen taitamattomuudestaan ruokailupuikkojen käyttämisessä. "Hei", huudahti hän äkkiä, kohottaen pitkävartista ruusua, "mistä olet keksinyt tämän kaunokaisen?" "Minä löysin sen nenälläni", vastasi Juki. "Tiedätkö, miksi sillä on punainen sydän? Niin, — kauan sitten kaikkein kaunein prinsessa rakastanut väärä mies. Buddha hyvin vihainen. Muutti hänet punainen ruusu. Sydän jäi punainen lempeästä rakkaudesta, joka asuu siellä." "Kas vain! Teidän Buddhanne on varmaan hyvin ankara, vanha herra!" huudahti Merrit. Juki San lopetti hetkiseksi riisin sekoittamisen kulhossa ja katsahti häneen vakavasti. "Tunnetko sinä Jumalan, Merrit San?" "Tunnenko Jumalan?" toisti nuorukainen hiukan hämillään naurahtaen. "Niin, kristittyjen Jumalan, jota täytyy rakastaa ja rakastaa ja jota ei kukaan sentään saa nähdä ennenkuin kuolee. Tiedäthän, Merrit San?" Sitten hän jatkoi vakavana hiljennetyllä äänellä: "Uskooko sinä, että kristittyjen Jumala on parempi kuin Buddha japanilaiselle tytölle?" Hetkisen tunsi Merrit San olevansa niin hämillään, että kuuma veri nousi hänen ohimoihinsa. Hän ei ollut tottunut esiintymään hengellisenä neuvonantajana, ja hänen asemansa kävi hiukan tukalaksi. Etsien sanoja teki hän epätoivoisen ponnistuksen: "Minä... minä... pelkään, etten ole tästä asiasta oikein selvillä. Mutta se on toki aivan varmaa, Juki San, että kristittyjen Jumala menee mukiin. Ihmiselle ei voi käydä hullusti, jos turvautuu häneen." Hän änkytti kuin nolostunut koulupoika, mutta haastoi rohkeasti edelleen: "Kun kaikki näyttää pimeimmältä ja kun luulee, että kaikki on mennyttä, silloin sen huomaa. Minä tiedän sen. Olen itse kokenut. On suuri häpeä, etten sitä useammin ajattele." "Sinä uskoo, että hän on parempi minullekin?" tivasi Juki San yhä epäröiden. "Siitä olen varma", sanoi Merrit vakuuttavasti: "Annan siitä sanani. Älä sitä unohda." "Minä ei unohda", vastasi tyttö. * * * * * Veräjän rasahdus ja ulkoa kuuluva huuto ilmoittivat matkatavaroita noutamaan saapuvan dshinrikishan-kuljettajan tulon. Merrit jätti aamiaisensa puoliväliin. "Totisesti! Olin melkein unohtanut, että tämä on viimeinen ateriani Sisko Lumihiutaleen luona. Ajattelehan, että vanha ikävä tehtäväni nyt on lopussa ja että pian olen matkalla maapallon toiselle puolen!" "Sinä kaipaa sinne?" kysyi Juki. "Äiti San ei siellä enää." — Kun hän näki varjon häilähtävän nuorukaisen kasvoille, hän laski kätösensä osaaottavasti hänen käsivarrelleen. "Minä tuntee suru sinun takia", sanoi hän vakavana ja jatkoi nopeasti: "Toiselle puolen! Niin, minä tiedän; siellä on kaunis 'Merika. Maailman suurimmat laivat keinuvat meren yli Hatobaan. Merrit San, iso ja pitkä, seisoo laivan kokassa ja katsoo yli kaiken kansan. Sitten huutaa 'hurraa!' Hyvin, hyvin iloinen. Hän näkee taulun kaunis tyttö odottamassa häntä?" Vastausta vuottamatta hän senjälkeen avasi oven ja kutsui sisään vanhempansa, joiden ei koskaan ollut tapana näyttäytyä ennenkuin Merrit San oli syönyt aamiaisensa. "Kiirehtikää", huusi hän, "jotta voimme lausua vieraallemme arvokkaat jäähyväiset?" * * * * * Kadulle viettävällä pienellä pihalla seisoi miehiä tavarakärryineen ja dshinrikishoineen valmiina kuljettamaan Merritiä asemalle. Juki valvoi huolellisesti erinäisten laatikkojen ja matkalaukkujen sijoittamista ja järjesti vanhempansa seisomaan niin, että heidän matkustavalle vieraalleen osoitettiin mahdollisimman suurta kunnioitusta. Kun Merrit tuli majasta ja kumartui ottamaan oven ulkopuolelle asetetut kenkänsä, Juki riensi esille innokkaana auttamaan häntä viimeiseen asti. Mutta Merrit pidätti häntä leikillisesti. "Ole varuillasi, Juki San, älä tule liian lähelle! Jos sattuisit putoamaan jompaankumpaan noista kapineista, niin olisit iäksi mennyttä, ja peloittava mr. Saito kehoittaisi minua hakkaamaan pääni poikki?" Juki San nauroi ja tasoitteli pieluksia dshinrikiskassa, samalla kun hän antoi kyyditsijälle tarkkoja määräyksiä. Merrit oli säteilevällä tuulella ja kiitti niin imartelevin sanoin, että Juki San tuskin voi pidättyä häntä keskeyttämästä. Lopuksi hän kehoitti perhettä kaikkine sukulaisineen tulemaan Amerikkaan häntä tervehtimään. Kun hänen oli sanottava hyvästi Juki Sanille, hän ojensi hänelle kätensä, ja aivan hämillään tästä tavattomasta juhlamenosta tyttö laski oman kätösensä kylmänä ja jäykkänä hänen kouraansa. Nuori mies katsoi häneen korkeudestaan ja tunsi sydämensä sykähtävän lämpimästi, kun hän ajatteli kaikkia hänen hienoja, pieniä kohteliaisuuksiaan. "Hyvästi, pikku Lumihiutale", sanoi hän vihdoin; "en milloinkaan unohda sinua ja Japania". Juki veti kätensä pois ja katsahti häneen kysyvästi: "Joskus sinä tuleeko takaisin?" "En, Juki San", vastasi Merrit noustessaan dshinrikishaan; "sinä tiedät, että pian saan oman pienen kodin, jonka eteen voin puuhata ja ponnistella. Minulle tulee lähivuosina paljon hommaa, joten en luule voivani palata tänne." Juki San näki kuin unessa, miten miehet kohensivat hattujaan ja vetivät hihnoista valjastuessaan pienten ajopelien eteen. Hän kumarsi konemaisesti muiden tapaan, mutta ei yhtynyt näiden _sajônara-huutoon_. [Sajô-nara merkitsee: hyvästi!] Hän näki, kuinka pyörät nopeasti vierivät tiellä ja kuinka Metrit San kadunkulmassa iloisesti heilutti hattuaan ja huudahteli omalla kielellään: "Hyvästi, Juki San! Jumala siunatkoon sinua!" Tyttö seisoi kauan paikoillaan, tuijottaen tyhjään veräjään. Alahuuli vapisi kuin yksinäisen säikähtyneen lapsen, ja hänen täytyi puraista siihen saadakseen sen asettumaan. "Mutta Juki", kuuli hän äidin huutavan, "joku häijy henki on tahtonut tehdä sinulle pahaa! Sinulla on veripisara huulessasi!" Juki pyyhkäisi suutansa keveästi toisella kädellään ja vastasi hilpeästi, että joku pieni punarintasatakieli kaiketi oli ollut varastamassa kirsikan. Mutta itsekseen hän kuiskasi: "Sydämeni vuotaa verta yksinäisyydestä. Hän ei tule milloinkaan takaisin." V. SAITO SAN. Joukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä vierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet ja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti itsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain päättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus. Avioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut suostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen taloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen erityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet välinpitämättömäksi ja kylmäksi. Hän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita, ja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito Sanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista vastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi vain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä vastaan. Kun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin valmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi nuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä oli _rakastanut_ miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän muisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen nuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän ei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa sellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen välitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo vähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää näyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta. Hän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka säteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä nukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja etsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha, paitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään. "Oi, sensei", mutisi hän värisevin huulin, "sillä kertaa pilkkasin rakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut ymmärryksen." * * * * * Juki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen vierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut olla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu helpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle. Vihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta valmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta oli vertauskuvana pitkästä avioliitosta. Hänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli lakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän lämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut pienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana korvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo. Pihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon. Juki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä rientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa. Itse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme silmissä. Hän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä ihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi hänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa lupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja autuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi turhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään. Äidin kehoituksesta hän sitten työnsi kaihtimen syrjään ja tervehti vierasta syvällä, miellyttävällä kumarruksella. — Vallitsevat tavat kielsivät häntä ottamasta mitään osaa keskusteluun. Hän puuhaili teen tarjoilussa ja kuunteli samalla, kuinka Saito San kuvaili tapauksia värikkäästä hovielämästä ja kertoi seikkailuistaan viime sodassa. Kun kaikki tavanmukaiset keskusteluaiheet olivat läpikäydyt ja vieras sanonut hyvästi, Jukin muistiin oli jäänyt heikko kuva pienestä keski-ikäisestä miehestä, jolla oli kokonainen rivi kunniarahoja rinnassa ja joka oli katsellut häntä ystävällisillä vakavilla silmillä. Vasta vaatimattoman ilta-aterian jälkeen hän sai tilaisuutta hiipiä pieneen ylikerran suojaan, jossa Merrit San kahden viimeksikuluneen kuukauden ajan oli asunut. Siellä ei vielä ollut mitään muutettu, sillä hänen vanhan äitinsä mielestä lakaistiin onni talosta, jos heti riennettiin poistamaan kaikki vieraan jättämät jäljet. Juki meni sisälle. Iso syksyn kuu, jonka lempeä, epämääräinen valo tunki sisään shodshista sai hänet muistuttamaan aavetta. Puolihämärässä keksi hän pienessä huoneessa kaikenlaisia muistoja sen äskeisestä asukkaasta. Hyljätty nenäliina riippui naulassa seinällä, ja puoliväliin poltettu sikari oli pöydällä kuihtuneen, valkoisen ruusun vieressä. Ulkoa puutarhasta kaikuivat yölinnun vienonsurulliset houkuttelut valittaville kerrannoineen. Juki Sanista tuntui se hänen oman yksinäisyytensä ilmaisulta ja hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen vuoteen ääressä. Näin virui hän kauan, antautuen ylivoimaisen surunsa valtaan kuin pieni lintu, joka turhaan runtelee siipiänsä kohtalon häkin ristikoihin, Vihdoin hän ojensi käsivartensa ja sattui koskettamaan pientä esinettä pieluksen alla. Hän vei sen kuutamoon ja huomasi, että se oli pieni nahkakantinen muistikirja. Ensin hän tuijotti kummastuneena muutamiin omituisiin merkkeihin ensimäisellä sivulla, ja sitten keksi takakannessa pienoisen lokeron, ottaen sieltä esille valokuvan, joka ei häntä kummastuttanut eikä hämmästyttänyt. Se oli sama tyttö, josta Merrit oli puhunut — tyttö, jonka luo hän niin riemukkaana oli palannut. Kasvot säteilivät elämää ja onnea ja hymyilevät silmät katsoivat Juki Sania suoraan silmiin niin rehellisesti ja lämpimästi, että hänen täytyi hymyillä takaisin ja varovaisesti painaa korttia hehkuvaa poskeansa vasten. Hän piti sitä hetkisen edessään, katsellen tarkkaavasti jokaista piirrettä puvussa ja kasvoissa. Sitten hän pisti sen takaisin poimuun ja kuiskasi hiljaa: "Hän rakastaa sinua paljon, paljon. Sinä tuotat hänelle onnea. Minä suljen sinut sydämeeni." Kirjan seljässä tavasi hän kokoon kultakirjaimilla merkityn sanan "DIARY" [Päiväkirja]. Hetkisen mietittyään hän muisti, missä oli tuon sanan ennen nähnyt. Hänen nuorella amerikkalaisella opettajattarellansa oli ollut tapana kirjoitella samallaiseen kirjaan, ja kun Juki kerran oli kysynyt, mitä "Diary" tarkoitti, oli hän vastannut, että se kirja oli hänen paras ystävänsä, jolle hän kertoi kaikki salaisuutensa. Hetkisen seisoi Juki San käännellen kirjaa kädessään. Sitten hän sanoi: "Diary! Minäkin tahdon kirjoittaa diaryn. Minä kerron sille kaikki ajatukseni, Minä kerron sille kaikki salaisuuteni. Ehkä sydämeni sitten tuntuu vähemmän yksinäiseltä." VI. JUKI SANIN PÄIVÄKIRJA. Amerikan sensei sanoi pieni kirja paraaksi ystäväksi. Juki San uskoo surun kuorma pienelle kirjalle, jonka selkään on kultakirjaimilla painettu "Diary". Pieni kirja ei koskaan kerro sydämen salaisuus. Minä kirjoitan Merrit Sanille, mutta hänen silmä koskaan ei saa lukea. Minun sydän tahtoo puhua hänen sydämelleen lystikkäällä Amerikan kielellä, jota hän ymmärtää. Hyvin paha, kun japanilainen tyttö rakastaa mies. Hoitaa miehen äiti ja miehen talo. Hyvin paha sanoa rakkautta, kun hän menee miehen kanssa naimisiin. Merrit San sanonut: "Amerikan tyttö osaa puhua rakkaus silmillä, jos huuli ujo." Japanilainen tyttö kätkee silmät pienen verhon takana, kun mies tulee. Ei katso ulos yhtään ollenkaan. Ei saa nähdä, ei saa kuulla, ei saa puhua rakkautta. Pieni kirja näkee minun sydän joka päivä. Minun onnellinen aika poissa. Kukkaset puhkee taas, linnut tulee takaisin. Missä minä tapaan Merrit San? Juki San surullinen ja yksinään. Ei voi löytää häntä mistään tällä pitkällä saarella. Jukin sydän ei voi puhua sanoja, mutta ei koskaan, ei koskaan hän unohda hänen ystävällisyys. Iso lamppu Merrit Sanin pöydällä ei koskaan enää valaise minulle niin kirkkaasti. Se tekee minun ruumis pieneksi, lystikkääksi, käyräksi varjoksi shodshilla. Merrit Sanista jää aina iso, voimakas, musta varjokuva. Viime iltana minä näki iso kuu katsovan alas vuoren yli. Minä menee puutarhaan ja ajattelee: Kun minä ensi kerran seison tuolla, niin Merrit San kaukana poissa on. Lamppu ehkä vielä kiilustaa shodshin läpi, mutta ei Merrit Sanin sytyttämä. Se ajatus saa minun sydän kivistämään. Koko Japani on muutettu. Kaikki, mitä minä näkee ja kuulee, panee minut ajatteleen häntä. Vain niitä ajatuksia ei koskaan voi muuttua, ne kasvaa, tulee useampia, minä aina kalpaan häntä. Minun sydän puhuu monta rakkauden sanaa Merrit Sanille. Minun silmät ei uskalla se tehdä. Pieni kirja, varjele arasti minun salaisuutta! * * * * * Kaiken päivää sade putoo virtana puutarhaan. Se varastaa kukan suloisuus; minun sydän on yksinäisyydestä kostea. Viime sadepäivänä Merrit San opetti minulle paljo enemmän englanninkieltä. Nauroi paljon, kun minä luki englannin sanat minun japanilaisella tavalla. Sanoi: "Ah, Juki San, sinä olet hyvin lystikäs pieni tyttö!" Minä sitten opetti hänet pelaamaan _go bania_ ja näytti, kuinka muuttaa musta nappula ja valkoinen nappula, mutta hän sai pää kipeä. Hän koetti pitkä, pitkä aika. Sitten hän ravisti isoa kättä ja sanoi: "Sinä olet lyönyt minut, pikku sisar; olet totisesti saanut minut kiinni!" Minä nauroi, mutta ajatteli monta ajatusta. _Minä_ ei ole "lyönyt" Merrit Sania, ja tyttö, jolla on nauravat silmät, sehän on "saanut" hänet iäksi. Minä ei oikein ymmärrä ihmeellistä Amerikan kieltä. Merrit San usein nimitti minua pikku sisar ja sanoi, että minun sielu on yhtä valkoinen kuin minun nimi. Mikä _on_ minun sielu? Ehkä se olla henki, joka nyt jättänyt minun ruumis ja leijailee ison meren yli suojellakseen Merrit Sanin matkaa. Minä aina kätkee se valkoinen ja puhdas henki, niin Merrit San tahtoo nimittää minua Sisko Lumihiutale. Kerran minä otti Merrit San mukaan hyvin vanhaan temppeliin. Aurinko paistoi, suuri ja kiiltävä; se pani kaikki lehti tanssimaan ilosta. Vihreä sisilisko nukkumassa temppelin portailla ja iso mesimehiläinen lauloi lauluja. Iloa kaikkialla. Minun jalat hyvin keveät; ne tuskin kosketti maata. Minä menin sisään temppeli. Minulla kiiru sanoa Amidalle lyhyt, pieni rukous. Kun minä tuli takaisin, Merrit San sanoi: "Kuule, Juki San, et sinä juuri tuhlaa aikaa rukouksiin! Sinun täytyy tehdä parannus; muutoin se vanha herrasmies voi sinuun suuttua." Minä vastasin: "Ensi kerralla minä uhraan hänelle rahaa ja tekee suuri pilvi suitsutuksesta." Hän sanoi: "Sinä olet sentään kiltti tyttö, Juki San." Aivan temppelin vieressä seisoo pieni bambupuu, ja sillä olla niin kaunis elämäntarina. Hyvä Jumala kerta oikein piti tästä puusta, ja hän tahtoi suojella suloinen rakkaus. Hän opetti ihmiset taivuttaa alas kaksi bambunoksaa, panna niille miehen ja naisen nimi ja kiinnittää ne yhteen pitkällä orjantappurapiikillä. Sitten tehdä syvä kumarrus, ja sydämen suloinen toivomus pian tulee tosi. Merrit San taivutti alas kaksi korkeaa bambunoksa. Hän ei voinu tuntea minun ajatukset, ja minä toivoi minulle ja hänelle sitoa side lujasti kiinni. Suloinen toivomus minun sydämessä ei koskaan tule tosi; senvuoksi sydän surullinen. * * * * * Miten minä osaa tehdä levottomus keveämpi? Tänään minä menee temppeli kysymään Buddhalta. Hän ei koskaan sano mitään. Hän ainoastaan katsoo kauas, kauas, kauas pois — suuri meri yli. Hän ei yhtään välitä, vaikka minun sydän itkee niin, että kimonon hihat tulevat märkä. Se kristittyjen Jumala minä ei ollenkaan voi nähdä. Merrit San sanoi hänen olla kaikkialla ja aina kuunnella surun ääni. Minä ei voi saada häntä kuuntelemaan, vaikka minä rukoilee rukous kovalla äänellä. Buddha ruma, häijy, vanha jumala! Ehkä hän tulee vihainen, kun näkee kaunis japanilainen tyttö niin usein tekevän hänelle syvä kumarrus. Minä uskoo kristittyjen Jumala olla parempi kuin Buddha, sillä Merrit San on sanonut hän on luonut kaikki todellisesti. Hän luonut minut, hän luonut suloinen rakkaus. Ehkä niin mahtava jumala kerran saa tietää, kuinka pieni japanilainen tyttö tuntee omassa sydämessä, ja lähettää sinne suuri rauha. Tänään pitkä, paljon työn päivä. Paljommin silkkiä täytyy ommella uusiin, hienoihin vaatteisiin ennenkuin minä voi muuttaa vieraaseen taloon. Välillä minä on iloinen, että pian pääsee sinne. Vanha isä ja äiti sitte saa parempi päivä. Tänään minä näkee, kuinka isällä paljon vilua ruumiissa. Pian minä voi antaa hänelle kaunis, lämmin kimono, jossa on pieni lammasnahka sisusteena. Kun minä ajattelee sitä, minä on iloinen mennä naimisiin japanilainen upseeri kanssa. Alkaa tulla kylmä, ja kirkas, iso kuu kumottaa joka yö. Tänään varmaan heinäsirkat laulaa ruohossa. Se saa minut ajatteleen enempi ja enempi Merrit Sania. Kaikki yhtäkkiä tullut niin erilaista. Ensiksikin Merrit San ei koskaan tule takaisin minun tykö, niinkuin minä aina unen tavalla ajatellut. Minä sentähden olla hyvin avuton ja yksinäinen. Väliin minä oli yksinäinen ja levoton myös silloin, kun Merrit San oli täällä, mutta hänen hymy voi sulattaa pois kaikki sellainen ja täyttää sydän elämällä ja onnella. Ah, Merrit San, kuuma veri tekee minun posket punaiset, mutta sanat pyrkii minun kynästä: minä rakastaa sinua paljon. Buddha on tyhmä, häijy, vanha jumala, joka sanoo, että mikään ei olla todellista! * * * * * Ah, Merrit San, mistä sinä luulee minun nähnyt unta viime yönä? Minä olin niin iloinen, ettei voi kuvailla kynällä eikä kielellä. Sinä tuli takaisin! Se oli semmoinen onni, että sana tulee mykkä. Minä on tahtonut sanoa sinulle niin paljon, mutta ei voi lausua yhtään ääni. Sinä lupasit viipyä kymmenen päivää. Hyvin lyhyt aika, mutta paljoa parempi kumminkin kuin puoli yötä. Ja minä toivon, toivon, että minä ei olis tarvinnut herätä siitä unesta! Minä heräs ja kyyneleet alkoi vuotaa suuren pettymys tähden. Sitten minä muisti, kuinka sinä kääntyi takaisin, kun matkustit suureen Amerikkaan, ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Juki San." — Minun sydän tekee äänetön rukous kristittyjen Jumalalle. — Iso temppelin kello sitten herätti minut ja kaikki linnut, ja sitten tuntui keveämpi. Tahtoi laittaa hieno, herkkusuu aamiainen vanhemmille, mutta tasku ilman rahaa, ja minä ei voinut tehdä kaikki, mitä minä tahtoi. Kun minä kirjoittaa kaikki nämä kirjaimet, Merrit San on kaukana suuren meren päällä matkalla hänen kotiin. Hänelle tulee siellä hyvin iloinen aika. Minä toivoo saan nähdä hänet — tytön, jolla on hymyilevä silmä! Mitä hän ajattelee Japanista? Ehkä ajattelee, että se on hyvin pieni maa ja hyvin yksinäinen kansa. Tyttö Japanissa hyvin pieni ja hyvin yksinäinen. Merrit San sanoi: "Juki San, sinä olet hyvä tyttö, sinusta tulee hyvä vaimo." Minun täytyy koettaa unohtaa sydämen yksinäisyys. — * * * * * Päivät ja viikot on kuin virtaava vesi: ne vierivät pois liian nopea. Nyt vanha kuunkausi mennyt pois ja uusi jo tullut täällä. Aika rientää. Täytyy kiireesti ommella uusia vaatteita, joita minä pitää vieraassa talossa. Japanilainen tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa, vie paljon kapineita miehen kotiin. Tänään isä hankkinut minulle, mitä Amerikassa nimitetään "piironki", monta tarjotin ja monta ompelulipas ja pehmeä futon, jonka asettaa lattialle, kun nukkuu. Toinen päivä toisen perästä monta ihminen tulee tänne ja vie kaikki kapineet vieraaseen taloon. Japanilainen tyttö sitten käy puettuna hienossa kimonossa pitkä, pitkä aika. Merrit San kertoi: Amerikan tyttö käyttää hieno kimono ainoastaan yhtä päivää; sitten ei enää tahtoo sitä pitää. Se päivä asuu onni hänen sydämessä. Amerikan mies tulee hänen kotiin naimaan hänet. Tyttö siellä ei yhtään pelkää puhua rakkaus, ei vaikka hänen äiti istuu vieressä. Hän ei pelkää nauraa. Hän saanut onni elämäänsä. Japanilainen tyttö hyvin onnellinen, kun hän on pieni lapsi tai paljon, paljon vanha. Kun hän menee miehen taloon ja avioliittoon hänen kanssa, hänen aina täytyy olla hyvin hiljaa kuin hiiri ja enemmän ahkera kuin ahkera mesimehiläinen. — Hyvin vaikeata. Mutta japanilainen tyttö on rohkea. Onni sentään asuu hänen sydämessä. Hän auttaa iäkkäitä vanhempia, että heillä on hyvä olla. Merrit San sanoi: "Maailmassa olla monta maata; olla suurempia kuin Japani." Minä sanoi: "Mitä on maailma? Minä tahtoo tuntea maailma." Merrit San lakkasi nauramasta; hänen ääni tuli aivan hiljainen ja vakava, ja hän sanoi: "Ei, Juki San, sellainen pieni Lumihiutale kuin sinä ei koskaan tule tuntemaan maailmaa. Sinä ryömit pieneen pesään, olet iloinen ja tyytyväinen." Mitä merkitsee "tyytyväinen?" Onko se vain ajatella kukkia omassa sydämessä? Onkohan se hymyileväin silmäin tyttö tyytyväinen? Tänään minä oli ulkona suurella merellä. Viime kerralla me oli siellä monta yhdessä ja minä toisti kaikki Merrit Sanin lystikäs sana japaninkielellä. Merrit San koetti syödä puikoilla, ja me kaikki nauroi paljon. Kylmä tuuli puhaltaa ja pinjapuut vavisee levottomuudesta. Iso, tumma pilvi laskee itsensä maan yli ja tekee kaikki musta surusta. Joskus pieni valkoinen aalto koettaa tanssia ja pirskottaa vesi korkealle: minä muistaa toinen onnellinen päivä ja tuntee iso, terävä oas sisällä sydämessä. * * * * * Paljon pitkä aika hitaasti juossut pois, sitte kun sinä lähti meiltä. Minä juuri istuu ja ajattelee mennyt aika ja kaipaa sinun perään, Merrit San. Sydän hyvin murheellinen yksinäisistä ajatuksista. Jûbin San [Kirjeenkantaja.] tulee. Hän antaa sinulle sinun kirje, Merrit San; se tekee minut hyvin iloinen ja hyvin onnellinen. Minä ei osaa kuvailla sydämen tunne Minä painoi kirje kovasti sydäntä vasten ja seisoi pieni hetkinen aivan hiljaa. Minä näen sinun nimi ja kätesi piirtämät sanat, ja surun kyyneleet muuttuvat heti suureksi, syväksi iloksi. Tässä silmänräpäyksessä minä saan uusi elämä ja uusi kirkas toivo. Ilo ja riemu kasvavat suuriksi sydämessäni. Minä tahtois mennä ylös korkealle vuorelle ja isoon ääneen kaikille ihmisille kertoa se riemu, joka seuraa suloista rakkautta. Se muuttaa maa ja koko elämä ja panee sydän tanssimaan ilosta. Mutta miehet ja naiset Japanissa eivät voivat ymmärtää sellainen suloinen rakkaus. Ne alkaisi halveksia minua. Minä suljen minun huulet ja panen sydämen ovi kiinni eikä tahdo puhu heille mitään. Oi, mikä ihmeellinen pieni kapine se sydän! Sen toisessa puolessa mahtuu kaikki elämän ilo, toisessa puolessa kaikki elämän suru. Kun suloinen rakkaus tulee, se ehkä kolkuttaa väärälle ovelle ja pistää tuskallinen oas sydämeen koko elämän ajaksi. Ah, Merrit San, sinä kiitti kirjeessäsi niin monta kertaa, että sai asua meillä. Minä kiitän vielä monta kertaa minun rakkautta sinua kohti, että se olla löytänyt tie minun sydämeeni — vaikka se on kolkuttanut molempia ovia! * * * * * Eräänä päivänä Merrit San ja minä mentiin temppeliin, jossa ne vietti suuri juhla. Merrit San meni sisälle, seisoo ja katselee Buddhaa pitkä, pitkä aika ja sitten sanoo: "Juki San, millä tavalla tuo vanha herra rankaisee sinua, jos sinä ei tottele?" "Minä ajattelin lyhyt hetki ja sitten vastasin: "Minä aina tottelee. — Buddha sanoo: 'Juki, tule usein temppeliin sytyttämään iso savuja panemaan joka kerta pieni raha minun kuppiini'. — Minä tottelee ja antaa hänelle paljon go-rineja, mutta Buddha pitää kaikki; ei koskaan anna mitään sijaan." Ennenkuin minä ehtinyt lopettaa, Merrit Sania pöyristyttää kuin vilu, ja sanoo: "Tule, Juki San, menkäämme täältä ulos päiväpaisteeseen." Siellä ulkona minä sitoo seppele kirsikkapuunoksista ja Merrit San kertoo juttuja. Hyvin ihana päivä — nyt ainaiseksi loppunut. * * * * * Mun viimeinen, kaunis kimono on valmis ja kaikki tavara pakattu. Huomenna matkustaa vieraaseen taloon. Tänä yönä, pikku kirja, minä aikoo sytyttää suuri tuli omassa sydämessä ja polttaa kaikki paha, mitä siellä on. Seuraavana päivänä minä tekee vielä isompi tuli ja polttaa sinut. Täytyy tulla vieraaseen taloon ihan valkoisena ja puhtaana, niinkuin Merrit San sanonut. Ah, Merrit San, sinä olla minun elämäni ainoa suuri onni, ja minä ei koskaan unohda sinun ystävällisyys! Sinä aukaisee minun sydämen kukka auki, niinkuin aurinko herättää pienen umpun! "Sinä puhut, mitä olla 'sielu' ja mitä olla 'puhdas' ja sinä sanot: 'Tulee oikein hyvä, pieni vaimo.'" Eräs ilta, kun kuu oli niin punainen ja pyöreä ja iso, ja kuohuva joki kohista nopeasti, nopeasti muurin vieressä, sinä pyysi me kaikki tulla puutarhaan ja sinä lauloi moni laulu, kun sinä soitti Amerikan _samisenia_. Sinä oli usein hyvin iloinen; joskus, kun pieni kuunsakara näkyi mahtavan pinjapuun takaa, minä nähnyt sinut hyvin surullinen. Nyt paistaa kuu shodshiin ja pakoittaa minun silmät tekemään taulu sinun kasvoista viimeisen kerran, Minun silmät niin usein koettavat tehdä taulu sen miehen kasvoista, jonka kanssa minun mennä naimisiin. Ei nää muuta kuin pitkän rivin hampaita ja monta kunniarahaa. Merrit Sanilla on siniset, iloiset silmät ja vaaleat, loistavat kasvot. Nyt hän ja nauravasilmäinen tyttö olla iloiset yhdessä. Sen jalat niin keveät, tuskin koskettaa maata onnen tähden. * * * * * Huomenna minä menee vieraaseen taloon eikä enää kuulu minun vanhemmille. Mutta ensin minä menee ylös temppeliin ja lupaa ei enää koskaan mainita Merrit Sanin nimi, ei enää koskaan ajatella hänen kuva sydämessä. Pieni kirja, monta päivää minä kantanut sinua aivan povellani; tänä yönä sinä saa levätä sydämelläni. Sinä antaa minulle rohkeutta tervehtää aurinko, joka huomenna nousee. Sajônara! VII. JÄÄHYVÄISET. Temppelikellon täyteläinen, syvä malmiääni kuului vuorelta, saaden kaiun vastaamaan suunnattomista luolista, samalla kun se herätti uuden päivän eloon ja toimintaan ja sitten värähdellen hävisi lännen rusosyrjäisten pilvien taakse. Papit vanhoissa temppeleissä lukivat rukouksiaan yksitoikkoisesti laulavilla äänillä, ja pieni yksinäinen lintu vuodatti sydämensä yltäkylläisyyttä puolison pesän edessä. Vanhat kiviportaat, jotka johtivat pyhätöstä pyhättöön, olisivat olleet yhtä harmaat ja autiot kuin tuhansina muina aamuina, ellei tumma, pieni hahmo olisi verkalleen kulkenut niiden pitkiä, kierteleviä askelmia pitkin. Juki San oli menossa temppeliin tekemään lupauksensa jumalille. Hänen pienet puukenkänsä kapisivat iloisesti hiljaisessa aamuilmassa ja vaikenivat sen jälkeen muutamiksi minuuteiksi hänen levähtäessään leveällä askelmalla. Vaivaloinen vaellus ei ollut onnistunut nostattamaan väriä valkoisille poskille; vain huulet hohtivat heleänpunaisina ja silmissä kuvastui luja päätös. Hän puristi poveansa vasten pientä esinettä. Se oli kääritty furoshikiin, jonka häikäisevän punainen väri jyrkästi pisti esiin hänen tummasta puvustaan. Aivan hänen takanaan syöksyi pieni vesiputous kohisten ja pauhaten vuorta alas, ja liikkumattomat, kamalat kuvapatsaat tuiottivat vaeltajaan; mutta hän jatkoi häiriintymättä kulkuaan, ja seisoi vihdoin suuren, äänettömän temppelin avoimella ovella. Aamun aikainen valo ei vielä ollut ehtinyt häivyttää varjoja kallisarvoisista verhoista ja rikkaasti koristelluista jumalankuvista. Valkopukuinen pappi istui mietteisiinsä vaipuneena ja näkyi tuskin huomaavan lapsellista pientä olentoa, joka oli langennut polvilleen suuren Buddhan kylmän, tyynen ja muuttumattoman kuvan eteen. Silmänräpäyksen liikkuivat Juki Sanin huulet, sitten hän — yhä polvistuneena — otti esille punaisen furoshikinsa ja kehitti sieltä näkyville pienen sahvianikantisen muistikirjan. Kevein askelin hän hiipi isolle hehkupannulle, ottaen sieltä pihdeillä tulisen hiilen. Senjälkeen raivasi hän varmalla kädellä pois kaikki polttouhrien jätteet suurelta vaskiarinalta alttarin edessä, kaivoi pienen hiilen tuhkaan ja asetti siihen sekä kirjansa että hiilen. Sinervä savu alkoi hitaasti nousta ylöspäin ja kerääntyi pilveksi tytön pään ympärille. Sitten se kohosi kuin armahdusta rukoillen Buddhan jalkoja kohti ja haihtui viimein hämärään pimeän katon alle. Tyttö seisoi katsellen sitä tuiottavin silmin ja suu raollaan. Kun se oli kadonnut, hän pani kätensä ristiin ja nosti kasvonsa ylöspäin, palavan rukouksen kohotessa hänen sydämestään huulille: "Olen tyhjentänyt sydämeni kaikesta, mikä on väärin! Buddha tai kristittyjen Jumala, en tiedä, kumpi on oikeassa. Mutta puhu, puhu rauhan sanoja yksinäiseen elämääni!" Hän jätti äänettömän temppelin ja lähti kotimatkalle. Bambulehdossa, missä hän vähää ennen oli sitonut kaksi oksaa omalleen ja Merrit Sanin nimelle, hän pysähtyi. Hänen täytyi nousta varpailleen yltääkseen oksiin, jotka Merrit San kerran oli hänelle taivuttanut. Vihdoin hänen onnistui vetää luokseen ja irroittaa niitä yhdistävä side. Sitten hän siveli niitä sivelemistään pehmoista poskeaan vasten ja päästi ne kädestään, kuiskaten hiljaa: "Hyvästi, suloinen rakkaus, hyvästi!" *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76535 ***