*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76534 *** language: Finnish KORPI NOUSEE Yksinäytöksinen näytelmä Kirj. KAARLE HALME Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914. Näytelmällisesti kuvatakseni sitä valistustyötä, minkä edistysseurat meidän maassamme ovat aikaansaaneet viimeisinä vuosikymmeninä, olen suunnitellut neliosaisen näytelmäsarjan, jonka ensimäinen osa "Korpi nukkuu" käsittelee sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut yhteisiä edistysrientoja kansallisessa herätyksessämme. Toinen osa "Korpi herää" koskettelee raittiusliikettä, kolmas "Korpi nousee" nuorisoseura-aatetta, ja neljäs "Korpi liikkuu" työväenaatetta. Jokainen näistä osista, ollen itsenäinen näytelmä, sopii erikseen esitettäväksi, ja on, helpon näyttämölle-asettamisen puolesta, mahdollinen ahtaimmissakin oloissa. Olosuhteiden mukaan voidaan, myös, joko yhden tai useamman illan ohjelmana, esittää koko sarja yhtäjaksoisena, näyttämöllisenä kuvauksena edistysseurojemme sivistyspyrkimyksistä menneenä ajanjaksona. _Tekijä_. HENKILÖT: SUOKORVEN SIMUNA, talollinen ELINA, hänen tyttärensä MÄKIPÄÄN MARTTA, talon emäntä LYYLI, hänen tyttärensä PERÄLÄN ANTTI PERÄLÄN IRJA, hänen sisarensa TUNTEMATON MIES Tapahtuma-aika 90 luvun loppu. Henkilöluonteet samat kuin näytelmässä "Korpi herää", paitsi ikäsuhteet, jotka ovat muuttuneet: Simuna 70 v. Elina 38 v. Martta n. 40 v. Uusia henkilöitä ovat: Lyyli on reipas, rohkea ja vähän vallaton, mutta samalla lapsellinen ja miellyttävä. Ikä noin 18 v. Antti on rivakka, älykäs ja sulavasti liikkuva nuorukainen. Ikä noin 20. Irja on tasainen luonne, mutta esiintyy vapaasti ja ujostelematta. On Lyylin ikäinen. Tuntematon mies esiintyy tasaisesti ja hiljaisesti, mutta kuitenkin varmasti ja sulavasti. Hänellä on viikset ja leukaparta. Käyttää tummaa pukua, tummansinistä pehmeätä puseropaitaa ja mustaa huopahattua. Ikä noin 45 v. Suokorven asuintupa. Ilta. Kattolampussa on tuli. ELINA tulee kyökistä ja tuo pöytälampun, jonka asettaa pöydälle. Ottaa sängyltä käsityönsä ja istuu pöydän päähän työskentelemään. SIMUNA (tulee kyökistä). Kas! Tännekö sinä jäitkin istumaan? — Luulin sinun menneen pirttiin — esitelmää kuulemaan. ELINA Meneekö isä? SIMUNA (menee uunin luo piippuaan täyttämään). — tiedä. Saisi kai tuota mennäkin — aikansa kuluksi. Vaikka onpa noita jo tässä kuultukin. Yhtenäänhän se Perttu niitä raittiuskokouksiaan pitää. (Istuu keinutuoliin sytyttelemään piippuaan). Itse kai se siellä taas lauteeraa? ELINA Tai liekö tehtaan kansakoulunopettaja. Sehän on joskus ennenkin — SIMUNA Niin kyllä — onhan se — — Mitä jos menisi katsomaan, kun kerran kotona on tilaisuus. Aina ne sitä meidän pirttiä käyttävätkin kokouksiinsa — harva se viikko — ELINA No, eihän se siitä pahene. SIMUNA Paheni mitä paheni — ei sen puolesta. Ovathan ne Pertun puuhat tuottaneet suurta siunausta tälle kulmakunnalle. En minä pirttiä sure. Kyllä sen permantovasat minun ikäni kestävät. Minä vain tässä olen aatellut, että — jos sinulla ei olisi mitään sitä vastaan — ELINA Mitä sitten? SIMUNA Että jos antaisimme niille kokoushuonetta varten hirret ilmaiseksi, niin se ehkä olisi hyvä tönäys eteenpäin heidän puuhilleen — ELINA (ihastuu, pysähtyy työssään). Antaisiko isä —? SIMUNA Antaisin minä — jos sinäkin suostut — ELINA Suostun minä mielellänikin. Yhteisen talon puuha ehkä nuorta väkeä innostaisi. Perttu on monasti valitellut, että nuoret miehet yhä raaistuvat, vaikka — SIMUNA Niin — se on tuo tehdas! Se sen tekee. Paljon väkeä kaiken mailman suunnilta. Opitaan kaikellaisia tyhmyyksiä ja tehdään velmuntemppuja, vaikka ollaankin vesiselviä. — On se Perttu sitä minullekin valitellut, ja opettajakin on puhunut — (Nousee.) Kaiket yöt kuljetaan laitteilla ja loilotetaan, tai pelataan kortteja — tai muuten vetelehditään. Ja kun se on vähän niinkuin minunkin syyni, kun tämä tehdas on meidän maalla — ELINA Jos vaan omaa taloa rupeisivat hommaamaan, niin isä avustaa vaan heitä miten tahtoo. En minä pane vastaan. SIMUNA Auttaisihan heitä omaan taloon, jos vaan se nuoren väen ehkä parantaisi — mutta en minä siihenkään paljon usko. Jotakin muuta kai tarvittaisiin. Mutta mitä? Tuo raittiuskaan ei saa kaikkia liikkeelle. (Uloslähdössä.) Etkö tule pirttiin sinäkin, Elina? ELINA (painaa pään käteensä). En minä nyt tule. SIMUNA (katsoo Elinaa). Ei ole hyvä aina yksinäisyyskään. Hakisit vähän enemmän seuraa. — Niin — seuraa sinäkin tarvitsisit. MARTTA (tulee ulkoa). Hyvää iltaa! Täälläkös te vielä! Ettekö tule seuran kokoukseen? Sinne näkyy menevän paljon väkeä. SIMUNA Ehtoota Martta! Minä tässä juuri olen lähdössä, mutta Elina ei lupaa tulla. Ehkä te sentään sitten yhdessä — minä tästä menen edeltäpäin — (Menee.) ELINA Tule nyt, Martta, tänne istumaan! MARTTA (menee istumaan). Voinhan minä istuakin vähän aikaa — mutta emmekö sentään sitten pistäydy — ELINA Ei minulla ole tänään halua vieraitten ihmisten pariin. MARTTA Niin sinä aina sanot — ja aina vaan murjotat yksinäsi. Ei se suru siitä heltiä. Olethan sinä jo ikäihminen ja ymmärrät kyllä — ELINA Ymmärränhän minä. Minun suruni heittää vasta haudassa. En minä häntä enää surekaan niinkuin se, joka toivoo. Minä suren kuin kuollutta. Ei hän enään takaisin tule! Mutta tänään on hänen päivänsä — MARTTA Mikon päivä! ELINA Niin — hänen nimipäivänsä. Etkö muistanut sitä? MARTTA En tullut ajatelleeksi. Äänettömyys. ELINA Vielä muutaman vuoden senjälkeen kun Mikko pääsi vankilasta odotin minä häntä. Mutta toivo kuoli vuosi vuodelta. Nyt en minä enään odota. MARTTA (huokaa). Suotta kai se onkin. Onhan siitä jo niin pitkä aika. ELINA On. Kesällä tuli yhdeksäntoista vuotta. MARTTA Niin. Samana kesänä Heikki ja minä menimme naimisiin. Ja meidän Lyyli on nyt kahdeksantoista. ELINA (surullisesti). Minä muistan sen kuitenkin niinkuin eilisen päivän. MARTTA Senkö — kun veljeni vietiin? ELINA (raskaasti). Muuta muistettavaahan minulla ei olekaan. MARTTA (koskettaa hiljaa Elinan käsivartta). Elina hyvä! ELINA (pyyhkii otsaansa). Nyt kun toivo on kuollut ja odotus on turhaa, olisi parempi olla — ellei — minulle olisi syntynyt uusi tuska. MARTTA Uusi tuska? Mikä? ELINA Tuska siitä — kun en tiedä syytä — miksi hän ei tullut kotia, kun pääsi vankilasta. Ja siitä on jo kulunut niin monta — pitkää vuotta. — Olen ajatellut sitäkin, että jos häntä ehkä painoi omantunnon vaivat — siitä murhasta — MARTTA Eihän se ollut mikään murha. Humalaisten tappelussa sattunut onnettomuus. Yhtähyvinhän olisi voinut käydä päinvastoin: Jaska joutua rautoihin ja Mikko lautoihin. ELINA (kiihkeästi). No, minkätähden siis? MARTTA Mitä? ELINA Minkätähden Mikko ei ole tullut? MARTTA Jumalako sen tietää. On ehkä hävennyt kotikyläänsä ja mennyt merille. ELINA Eihän hänen olisi tarvinnut meitä hävetä. Tiesihän hän — että me rakastimme häntä. MARTTA Niin — pitihän hänen se tietää. ELINA (tuskallisesti). Mutta jos hän — ei — ei voi puhua — ei — MARTTA Mitä ei? ELINA (vaivalla). — ei rakastanutkaan — MARTTA Meitäkö? Ole nyt! Näkihän sen monet monituiset kerrat, että me olimme hänen rakkaimpansa — ELINA Niin — te. Mutta ehkä en minä. MARTTA Mitä sinä nyt tuollaista! ELINA Sitä juuri olen ajatellut — ja se on minun tuskani. MARTTA Milloin sinä olet tuollaisia ruvennut päässäsi hautomaan? ELINA (tuijottaa eteensä). Jo pitkät ajat. Ehkä monta vuotta. MARTTA (toimekkaasti). Sinä kai sen parhaiten tiedät, ettei niin ole. Ja vaikka olisikin, niin miten se olisi estänyt hänen tuloaan! ELINA (aivan kuin heräten). Mitenkäkö? Päästäkseen minusta — ja lupauksestaan minulle. MARTTA (ihmeissään). Voi hyvänen aika! Jos hän olisi ollut kunnon mies, niin hän olisi tullut ja pitänyt lupauksensa. Ja jos hän olisi ollut hulttio, niin hän olisi myöskin tullut eikä välittänyt sinusta eikä sanastaan! Kumpikaan ei tässä pidä. Siihen on jokin muu syy. ELINA (kiihkeästi). Mikä sitten? MARTTA Sitä en tiedä — eikä sitä tiedä muut kuin hän itse. ELINA (masentuneena). Ei se mikään muu voi olla. Minun tuskani sen sanoo. LYYLI (tulee itkien kiireesti ulkoa). Voi voi sentään! Voi hirveätä sentään! MARTTA Lyyli! Mitä nyt? ELINA Mitä on tapahtunut? LYYLI Voi, voi, äiti — ja täti! Jos tietäisitte mitä on tapahtunut! (Heittäytyy keinutuoliin.) MARTTA (nousee). Mitä on sitten tapahtunut? (Menee Lyylin luo.) Sano! LYYLI En minä sitä sano! MARTTA (suuttuen). Ole sanomatta! Mutta älä sitten myöskään ulvo ja pelota ihmisiä! (Menee takaisin istumaan.) Minä jo ihan säikähdin, ja luulin että tuli on irti! Semmoinen tuulihattu tuo Lyyli aina on. ELINA Etkö nyt sitten voi kertoa? LYYLI (potkii pahantuulisesti). En minä edes kehtaa sitä kertoa. MARTTA Oletko sinä taas käyttäytynyt tyhmästi? LYYLI En minä siihen ollut syypää. (Itkun lomassa pusertaa kätensä nyrkkiin.) Mutta kyllä minä niin villitysti suutuin — ELINA Kehen sitten? LYYLI (kääntyy ihmetellen). Kehen? No, tietysti Perälän Anttiin. Kehenkäs minä muihin? MARTTA (hengähtäen helpotuksesta). No, arvaa sen! Hänen kanssaan sinä aina riitelet. ELINA Hyi sinua, Lyyli! Vaikka on olevinaan sinun sulhasesi. LYYLI (naputtaa nyrkkiään keinutuolin kaiteeseen). Täti ei huoli sanoa mitään, kun ei kerran tiedä mitä ihmettä se Antti teki. MARTTA Älä joutavista melua! Teidän kahdenkeskistä kinastusta — LYYLI (innostuen). Vai meidän kahdenkeskistä! Ajatelkaas nyt! Koko pirtillinen väkeä istui kaikessa rauhassa kuunnellen opettajan esitelmää — ja yht'äkkiä avataan ovi ja komppania kylän poikia työntyi pirttiin meluten ja laulaen — MARTTA Oliko Antti mukana? LYYLI Antti kulki edellä — pahimpana joukossa — ELINA Aina ne tekevät tepposiaan! MARTTA Miksi ei heitä käsketty pellolle? LYYLI Kuka siinä mihinkään ehti — joku heistä soitti hanuria — ja pojat koppasivat tyttöjä — ja — ja alkoivat tanssia — MARTTA Kas, noita hävyttömiä! Olisinpa minä vaan ollut siellä — LYYLI Niin ne olisivat kyllä äitiäkin tanssittaneet — ellei olisi päässyt pakoon — MARTTA (loukkaantuneena). Ohoh! Älähän luule —! ELINA No, pääsitkö sinä pakoon? LYYLI (topakasti). En yrittänytkään. (Kertomisinnoissaan.) Antti otti sisartaan, Irjaa, käsipuolesta ja aikoi vetää tanssiin, mutta Irja pääsi irti ja pakeni pöydän taakse — ja — ja sitten se tapahtui — MARTTA Mikä? ELINA Mikä sitten? LYYLI Se, joka minua suututtaa ja — ja hävettää, niin että — MARTTA No? LYYLI Minä huusin Antille jotain — hillitäkseni häntä — hän huomasi minut — syöksyi luokseni — minä hyppäsin nopeasti penkille seisomaan — ja siitä minä kivahutin — (näyttää kädellään) häntä korvalle minkä jaksoin — ELINA Hyvä isä! Oikeinko sinä löit? LYYLI (taas itkettää). Oikein minä — löin. MARTTA Onpa onni, että olet tyttö. Muuten tappelisit kuin Mikko-enosikin. ELINA No, siihenkö sitten päättyi —? LYYLI Siihen päättyi kaikki. Antti jäi nolona seisomaan minun eteeni ja — ja — MARTTA Mitä — ja —? LYYLI Tanssi pysähtyi — tuli haudan hiljaisuus — ja — ja kaikki pyrskähtivät täyttä kurkkua nauramaan — (Martta ja Elina hymyilevät). LYYLI (taas potkii). Voi, voi, kun minua hävettää! ELINA No, mikäs siinä! Sinähän sait rauhan palaamaan — LYYLI (melkein huutaen). Niin, mutta kun — ne nauroivat minulle. IRJA (tulee hätäisenä ulkoa). Täällä te vaan istutte! Ja tännekö sinäkin, Lyyli, pakenit — LYYLI (huvitettuna). Kas, Irjaa! Joko sinäkin uskalsit hiipiä pöydän alta? IRJA (nauraa). En minä pöydän alla ollutkaan — pöydän takana vaan — mutta tulkaa nyt sinne — siellä on toinen meno käymässä — se on toista kuin isän raittiuslaverrukset — ELINA Älä sinä isääsi sorra! Perttu on tehnyt paljon hyvää — IRJA Niin — niin! Onhan isä hyvä, mutta nyt on jotakin outoa tekeillä. LYYLI (hämmästyneen yksinkertaisesti). Tappelevatko ne? IRJA (nauraen). Ei! Sinähän sen aloit ja lopetit. LYYLI (heilahtaa tuolissaan). Äsh! ELINA Mitä outoa? MARTTA Mitä? IRJA (toimessaan). Heti kun Lyyli oli juossut tiehensä ja nauru vähän tauonnut, astui ovensuusta outo mies pöydän päähän, ja alkoi puhua. Se oli ihmeellistä. Ensi hetkestä olivat kaikki hiljaa kuin hiiret. ELINA Mitä hän sitten sanoi? IRJA En minä sitä niin osaa tolkulleen — mutta hän sanoi mielestäni jotakin sellaista, että tämä tapaus parhaiten todistaa — LYYLI (hämillään). Mainitsiko hän korvapuustin — IRJA (hymyilee). Ei — MARTTA Älä nyt sotke! ELINA Mitä se todistaa? IRJA — että nuorisolla — niin — hän käytti juuri sellaista kaunista sanaa — että nuorisolla ei ole tarpeeksi työalaa — ei ole sille mieluisaa toimintaa, johon se voisi voimansa ja intonsa kohdistaa — MARTTA Isäänsä tulee tuo Irja! Puhuu kuin pappi — IRJA (sekaantumatta asiassaan). Sentähden se into puhkee ala-arvoisiin tekoihin — ja — ja sentähden on perustettava nuorille oma seura — ELINA Mitä ihmettä? MARTTA Nuorilleko oma seura? Siitähän vasta kapine mahtaisi syntyä! IRJA Niin! Nuorisoseura olisi perustettava! — En minä osaa sanoa mitä kaikkea hän puhui — mutta kaikki olivat kovin innoissaan — ELINA Kuka se mies oli? IRJA Sitä en tiedä. En ole koskaan häntä nähnyt. MARTTA No, eikö muut häntä tunteneet? IRJA Ehkä tunsivat. En kuullut kenenkään mitään sanovan. Kaikki vain kuuntelivat — (Hymyilee.) Ja Antti-veljenikin oli yhtenä silmänä ja korvana. Ei enään hiiskahtanutkaan. (Vilkkaasti.) Ja minä uskon, että hän puhui kaikkien sydämeen — koska oltiin hartaita aivan kuin kirkossa — ja vanha Simunakin — ELINA Mitä isä —? IRJA — sanoi, että jos semmoinen seura syntyy ja sille tarvitaan talo, niin kyllä hän siihen antaa hirret, hän sanoi — en minä osaa niin tarkkaan kaikkea — tulkaa sinne, niin saatte kuulla — MARTTA (nousee). Tule mukaan, Elina! Mennäänpä kuulemaan. ELINA (nousee). Voisihan tuota — IRJA Lähde sinäkin, Lyyli! LYYLI (nyreissään). Tarvitaan seuroja — kun naiset tappelevat — ELINA (nauraa). Tule täältä kyökin kautta, Martta! Otan huivin — (Menee kyökkiin.) MARTTA (Lyylille, nauraen). Niin! Mitäs olet sellainen —! (Seuraa Elinaa). IRJA Etkö tule, Lyyli? — LYYLI (äkeänä). En. IRJA No, minä kyllä sitten kerron. (Seuraa toisia.) LYYLI (istuu ensin aivan hiljaa, rupee sitten ärtyisenä pudistelemaan nyrkkejään). Voi, voi, sentään! ANTTI (tulee peräovesta, kurkistaa sisään). Ohoi! LYYLI (kääntyy nopeasti katsomaan). Häh? ANTTI (tulee esille). Tännekö pakenit? Arvasin sen. LYYLI (kääntää selkänsä). Sinun ei tarvinnut sitä arvata. ANTTI (menee lähelle). Älä nyt enään riitele! Leikkiähän se vaan oli. LYYLI Sekö — korvatillikka? ANTTI (hymyillen). Niin. Eikö sekin ollut leikkiä? LYYLI Ei! ANTTI (häpeissään). Olihan se tyhmästi, että sillä tavalla häiritsimme — LYYLI Älä puhu minulle! Minä olen sinulle vihanen. ANTTI (pyytäen). Eikö sinun vihasi jo lauhtunut kun — (naurahtaen) — kun sait iskeä — LYYLI Ja kun koko pirtillinen väkeä sai nauraa minulle — ANTTI (ottaa tuolin keinutuolin viereen ja istuu). Ei, kuule —! LYYLI (äkäisesti). Kyllä minä kuulen. Ole vaiti! Näinhän minä, että minulle naurettiin. ANTTI (tarmokkaammin). Eipäs — kun minulle. (Hymyilee.) Sulhasmiehelle naurettiin, kun morsian luki huoneentaulua. LYYLI (melkein jo naurattaa). Älä sinä yhtään! ANTTI (lepytellen). Minä siinä hävetä sain — suut ja silmät maalle — ja seisoisin kai vieläkin häpeäpaalussa — ellei onni olisi tullut avukseni. LYYLI Mikä onni? ANTTI No, se vieras mies — LYYLI Niin — kuka hän oli? ANTTI En ole koskaan häntä nähnyt — eikä kukaan pojista häntä tuntenut. Kuulitko kun hän —? LYYLI (nyrpeästi). En minä nähnyt enkä kuullut — mutta Irja kertoi. ANTTI Kertoiko hän nuorisoseurasta? LYYLI Kertoi. ANTTI Ajatteles kuinka kaunis asia! Ja minä luulen, ettei koko juttu olisi tullut edes esillekään ellei — ellemme — LYYLI (pysäyttää kiikkutuolin). Mitä? ANTTI (hymyilee). Ellemme me olisi tapelleet. LYYLI (rupeaa väkisinkin naurattamaan). Sinäkö — ja — ANTTI Niin — ja sinä — LYYLI Älä yhtään pistele! Ethän sinä — lyönyt — ANTTI (ottaa nauraen Lyyliä kädestä). Minä en vielä ehtinyt. Sinä olit niin vikkelä. LYYLI (häristää vapaalla kädellään). Näetkös nyt! Varo sinä vaan —! ANTTI Enkä varo. Suuret tapaukset alkavat useasti pienistä — (suutelee Lyyliä) — pienistä sysäyksistä, sanoi se outo mies — (suutelee.) LYYLI Älä nyt! Antti! En minä ole sinuun vielä leppynyt. ANTTI Siellä pirtissä ne tekivät jo sovinnon meidänkin puolestamme. (Taputtaa Lyyliä poskelle.) TUNTEMATON MIES (tulee ulkoa). Hyvää iltaa! (Ottaa hatun päästään.) LYYLI (hiljaa). Kas nyt! Vieraatkin näkivät. (Hypähtää ylös.) ANTTI (nousee, katsoo taakseen). Hyvää iltaa! (Hiljaa Lyylille.) Se on se, joka pirtissä puhui. (Nostaa tuolinsa pöydän viereen ja ottaa lakin päästään.) TUNTEMATON (seisoo oven suussa katsellen vuorotellen kumpaistakin). Oletteko talon väkeä? ANTTI Ei — en minä — TUNTEMATON Mutta neitonen? LYYLI (ujosti). Ei — en minäkään — TUNTEMATON (välinpitämättömästi). Vai niin! (Hymyillen.) Ei kumpikaan talon väkeä. Vieraita siis? LYYLI (hämillään). Niin — ei aivan — kyllä minä — ANTTI Minä olen vieras — Perälän Pertun poika — Antti — LYYLI (aivan kuin tuntisi syyllisyytensä ja pitäisi puolustautua siltä varalta, että vieras näki hänen ja Antin läheisen suhteen). Mutta minä en ole vieras. Minä olen tuosta naapurista — Mäkipään Lyyli — ja olen täällä tätini luona — TUNTEMATON Kuka tätisi on? LYYLI Elina tietysti — tämän talon emäntä. TUNTEMATON (vitkaan, hetken vaitiolon jälkeen). Onko hän — kotona? LYYLI On. Meni juuri pirttiin. Onko teillä asiaa hänelle? TUNTEMATON sivelee partaansa aivan kuin ei olisi kuullut kysymystä. ANTTI (vaihtaa ihmettelevän silmäyksen Lyylin kanssa). Tahdotteko tavata Elinaa? TUNTEMATON Kyllä — tahtoisin — LYYLI Minä menen heti kutsumaan — (Menee ovelle.) Vieras tekee hyvin ja istuu! (Viittaa salaa Anttia mukaansa.) ANTTI Ehkä minäkin tästä — (kääntyy ovella ympäri ja astuu askeleen vierasta kohti, vaatimattoman yksinkertaisesti.) Me emme tiedä kuka olette — mutta me olemme — olemme teille hyvin kiitollisia siitä mitä sanoitte — ja puhuitte — TUNTEMATON Oletko sinäkin? ANTTI (hämillään). Olen minä — ja — ja minä olen kovin pahoillani — käyttäytymisestämme — LYYLI (astuu Antin rinnalle). Niin — ei Antti ole niin paha kuin — (hämmentyy). kuin — ehkä — ehkä — ANTTI (rohkeammin). Olihan semmoinen häiriö kovin paha ja sopimaton teko — mutta — mutta — (reippaasti) — jos meidän nuorten ihmisten työtä johonkin tarvitaan, niin kyllä me työhönkin pystymme — saatte uskoa — (Menee nopeasti ulos.) LYYLI (hauskasti ja ymmärtämättä mistä oikein on kysymys). Niin pystymme — sen saatte uskoa! (Kiireesti Antin perässä.) TUNTEMATON (katsoo heidän jälkeensä. Nyökkää päätänsä, kääntyy katselemaan ympärilleen. Istuu sitten pöydän ääreen päätänsä käteen nojaten.) ELINA (tulee kyökistä. Pysähtyy keinutuolin taakse ja odottaa hetken, että vieras huomaisi hänet, hiljaisesti). Hyvää iltaa, vieras! TUNTEMATON (nostaa päänsä ja katsoo Elinaa. Nousee sitten hitaasti ylös, yhä katsoen). Hyvää iltaa! ELINA Minä en tunnekaan — vierasta — mutta on kai asiaa taloon — isä tulee kohta. — Vieras tekee hyvin ja istuu! TUNTEMATON (ojentaa kätensä, hiljaisesti). Hyvää iltaa, Elina! ELINA (hämmästyen). Mitä? (katsoo tarkemmin vierasta. Selittämätön aavistus jännittää häntä. Painaa käden sydämelleen.) Tunnetteko te — kuka te —? TUNTEMATON (hymyillen). Kyllä minä tunnen. ELINA (ottaa päästään kiinni, aivan kuin häntä huimaisi). Älkää pahaksi panko, mutta — TUNTEMATON En. pane pahakseni, sillä onhan siitä pitkä aika kun tavattiin. ELINA (yrittää taas katsoa, epävarmasti). Pitkäkö? TUNTEMATON Niin. Hyvin pitkä. Yli yhdeksäntoista vuotta. ELINA (vapisee, voi tuskin seistä ja puhua). Ei, ei! — Minä en uskalla — eihän — TUNTEMATON (hymyilee, ojentaa taas kätensä). Kyllä! ELINA Mikko!? (Horjahtaa ja nojaa keinutuoliin.) Minä — oh! — niin äkkiä — eihän vaan — enhän — kyllä kai erehdyn — TUNTEMATON Et erehdy — Elina! Minä olen Mikko. (Ottaa Elinan käden.) ELINA Niin pitkän ajan kuluttua — ja — kuitenkin niin äkkiä — niin odotettu — ja kuitenkin niin odottamatta — (Rupeaa hiljaa itkemään.) MIKKO (tukee Elinaa). Elina! — Sinähän tuskin voit seistä. (Ohjaa Elinan keinutuoliin.)Tule tänne istumaan! — Noin! Minä otan tuolin tähän viereen — (Ottaa tuolin pöydän luota ja istuu.) ELINA Älä pahastu — vaikka minä näin tyhmästi — otan sinut vastaan — MIKKO (ottaa Elinan käden). Sinä otit minut vastaan parhaimmalla tavalla. Olisin sietänyt tulla ulosajetuksi — kun vielä uskalsin — näin pitkän ajan kuluttua — vedota ystävällisyyteen. ELINA (pyyhkii kyyneleitään, surunvoittoisesti). Kauvanhan sinä olet viipynyt — (Katsoo Mikkoon.) Hyvin kauvan. Emme enään odottaneetkaan. Olen surrut sinua kuin kuollutta. MIKKO Minä en uskaltanut ennemmin. ELINA (ihmetellen). Mitä sinä pelkäsit? MIKKO (raskaasti). Itseäni. Minulla on ollut raskaita taisteluja itseni kanssa. ELINA (silittää hänen kättään). Mikko-hyvä! MIKKO Minä olin jo tuottanut niin paljon tuhoa ympärilleni, että — ajattelin — parempi on teille tämä yksi suru, kun se on viimeinen, kuin että menen kotia ja saatan taas teille uusia tuskia — ehkä vielä hirveämpiä — ELINA Mitenkä — millä tavalla? Tiesithän että sinua odotimme — heti vankilasta päästyäsi — MIKKO Arvasin sen. Mutta minä en luottanut omaan luonteeseeni. Päätin ensin parantaa sen — tahdoin olla varma itsestäni — päätin, että jos kerran tulen teidän luoksenne — niin — en saa tulla turmion tuojana — en teidän rauhanne hävittäjänä ja onnenne sortajana. (Keventyneenä.) Ja se oli ankaraa taistelua — vuosia kestävää kamppailua — ELINA Itseäsikö vastaan? MIKKO Niin — hillitöntä luonnettani — ja — (silittää Elinan päätä) — ja kalvavaa koti-ikävää vastaan, jota en uskaltanut lähteä tyydyttämään, ennenkuin tiesin metsäläisihmisen minusta lähteneen. ELINA (onnellisesti). Jumalan kiitos! Kaikki on nyt voitettu koska olet täällä. MIKKO (reippaammin). Niin toivon. Minun tielleni sattui onni. Se antoi elämälleni uuden käänteen — ja uuden sisällön. ELINA (ikäänkuin kuoreensa vetäytyen, arasti). Oletko — oletko tavannut itsellesi — hyvän vaimon? MIKKO (hymyillen). En — enhän toki. (Muuttuu vakavaksi, epävarmasti.) Entä sinä? En muistanut kysyäkään — vaikka tämä kysymys aina ennen kierteli aivoissani, niin — nyt kun siihen saisin vastauksen — unohdin sen. Entä sinä — Elina? ELINA (herttaisesti). Kun jätit meille hyvästit silloin — surullisen kauniina kesäpäivänä — moitit itseäsi siitä, että annoit minun yhä sinua odottaa. Muistatko mitä siihen sanoin? MIKKO Muistan. »Odotan vieläkin» — sanoit. ELINA Niin. MIKKO (painaa päänsä keinutuolin kaiteelle, Elinan käsiin). Rakas — rakas Elina! ELINA (silittää hänen tukkaansa). Minä lupasin — ja odotin — enkä nähtävästi odottanut turhaan. Minä kiitän sitä vierasta onnea, joka tiellesi sattui — kiitän sitä — vaikka en tunnekaan. Simuna, Martta, Antti, Lyyli ja Irja tulevat. LYYLI (tulee ensimäisenä esille). Ei — mutta — täti! ELINA (nousee iloisena). Hämmästytkö? MIKKO (nousee ja asettaa tuolin entiselle paikalleen). LYYLI (Mikolle). Tehän ainakin näytte olevan — talonväkeä! ELINA (hymyilee). Niin on. Sinun enosi — MIKKO — joka on palannut mailman rannan kovasta koulusta. (Menee tervehtimään.) SIMUNA No, kyllä minä vähän epäilin, mutta kun minulla on niin heikot silmät. — Terve tuloa vaan entisille kotipihoillesi! IRJA Terve tuloa! Te toitte onnen tänne meidän korpeemme. SIMUNA Parhaaksi tulit tuomaan noille nuorille yhdistymisaatteen — elämäntarkotuksen — ja työvainion — sitä ne puuttuivatkin — ELINA (Mikolle). Sekö sinun onnesi oli — joka sinut kohtasi? MIKKO Se. Kun näin nuorison, joka uhkui nousussaan, niin nosti se minutkin. ANTTI Ja vielä tämäkin korpi nousee — siihen saatte uskoa. Mekin tahdomme nousta. ELINA (menee Mikon luo). Onni ei tule koskaan liian myöhään. MIKKO (ottaa hymyillen Elinaa kädestä, nyökkää hänelle). Niin — tämä hetki palkitsee kaikki. LYYLI (huudahtaa). Ai — kun täti on nuortunut! KAIKKI (riemuitsevat). Esirippu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76534 ***